Hiirenhiljainen syksy

 

 

Jos kesästä voisi siirtyä suoraan siihen vuodenaikaan kun hanget kimmeltää sunnuntaiaamun auringonpaisteessa ja lumi narisee jalkojen alla, en edes haluaisi. Vaikka joka vuosi iltojen ja aamujen pimeys yllättää, jollain häiriintyneellä tavalla tykkään tästä. Siitä kun melkeen aina sataa ja ulkona on niin harmaata että mustavalkoiset valokuvat näyttää ihan samalta kun värillisetkin. 

Varsinkin tykkään syksystä mun uutukaisessa kodissa. Täällä missä on niin hiljasta että voi kuulla kun tuuli vie ne viimeisetkin keltaset lehdet ja orava juoksee puun oksalla. Ja kuitenkin, jos oikeen tarkkaan kuuntelee, voi kuulla metron mikä vie ihan hujauksessa sinne missä ne ihmiset ja autot on.

Kun ihan vähän aikaa sitten sanoin että haluun muuttaa pois Helsingistä heti kun vaan voin, kaipasinkin ehkä vaan tätä. Sitä kun en kuule autoja ja näen taivaan ja auringon ilman että kävelen pois kerrostalojen välistä niitä erikseen katsomaan. Samalla lailla kun Eliaksen silmät kirkastuu heti kun se pääsee hyppimään vapaana kalliolta toiselle, mun kaupunkilaisesta sydämestä tulee pikkuisen kevyempi kun saan ihan rauhassa pukea päälle kuraset tuulihousut ja mudanpeittämät kengät. 

 

Rakastan tätä aikaa kun puissa on vielä ihan muutamia  sinnikkäitä lehtiä, mutta metsässä maa on jo semmoisen ruskeankeltaisen limasen lehtimassan peitossa. Kunnes tulee vesi ja loska ja vie sen pois jonnekin mistä se voi taas ensi keväänä kasvattaa uudet vihreät lehdet. Harmaina päivinä ei toimiston ikkunasta oikeestaan edes huomaa kun aurinko nousee, mutta aurinkoisina päivinä tuntee että ihan pikkusen se jaksaa vielä lämmittääkin. Ja joka päivä on hiukan erilainen kuin edellinen, yleensä pimeämpi ja kylmempi. Pikkuisen enemmän talvi. 

Eliasta ei haittaa ollenkaan. Ruohoa voi syödä siihen asti kun hanget peittää maan ja ennen jäätä vesikään ei ole liian kylmää uimiseen.