Ollaankin jo siellä
Olipa kerran tyttö, joka saattoi tehdä elämässään mitä tahansa. Hänen piti vaan löytää kaikkien mahdollisten asioiden seasta se, johon hän halusi kiinnittää katseensa ja unelmansa.
Tyttö istui alas ja ryhtyi maalaamaan. Valkoiselle kankaalle hän maalasi pitkiä ja rauhallisia siveltimenvetoja. Lyhyitä ja tarkkoja, mustia ja värikkäitä. Jokainen siveltimenveto oli edellistä täydellisempi. Hän maalasi ja maalasi. Niin kauan, kunnes hänellä oli valmiina mahdottoman kaunis kuva. Tyttö astui askeleen kauemmas taulustaan, kallisti päätään ja hymyili. Kuva oli täydellinen.
Kaikki tiesivät, että hänellä oli lahja. Sellainen, jonka voi saada syntyessään kun kuut ja tähdet pistävät pieneen ihmiseen paikalleen kädet, silmät, jalat ja täydellisen hymyn. Lahjan näkivät puut ja taivas, kuut ja aurinko. Tyttö tiesi sen myös itse. Jokaisella solullaan ja sormensa liikkeellä hän tunsi olevansa maalari. Ja hän tiesi olevansa siinä parempi kuin ehkä kukaan muu.
Silti, katsoessaan maalaustaan hän ahdistui. Suuret kyyneleet nousivat tytön silmiin ja hän käänsi katseensa taulusta. Jos hän saattoi tehdä elämässään mitä tahansa, miksi hän istuisi pienessä huoneessa maalaten pensselinvetoja valkoiselle kankaalle. Koko maailmahan oli hänelle avoin.
Hän ymmärsi että maailmassa oli niin paljon muutakin. Vieraita maita, uusia ihmisiä, erilaisia ammatteja. Entä jos hän kuitenkin lopulta löytäisi noiden kaikkien mahdollisuuksien seasta todellisen intohimonsa. Silloin kaikki maalaukseen käytetty aika olisi ollut hukkaan heitettyä, eikä hän saisi sitä koskaan takaisin. Hän katsoi maalaustaan vielä kerran, laski pensselin ja käveli ulos maailmaan, joka oli avoin. Hän käveli reippaasti pihan läpi, ohi naapurin, toisen, ja kolmannen. Käveli tietä eteenpäin, käveli lisää, ja käveli vielä hurjan pitkän matkan.
Matkallaan hän ei kuitenkaan huomannut kuinka tähdet ja kuu koittivat opastaa häntä. Puut ja pilvet kuiskailla hänen korvaansa ja neuvoa hänelle sen, minkä hän oikeastaan jo tiesti. Hänellä oli kiire eteenpäin matkallaan. Hän oli liian kiireinen koittaessaan tehdä elämänsä tärkeitä päätöksiä. Löytää intohimonsa, sen mitä hänet oli tänne maailmaan luotu tekemään. Ehkä hänen intohimonsa oli parantaa sairaita? Tai kirjoittaa kirjoja. Olla opettaja tai kääntäjä. Ehkä pappi. Niin monia mahdollisuuksia.
Kului vuosi, kului toinen ja kolmaskin. Yhtäkkiä tyttö alkoi itkeä. Monta vuotta oli kulunut tytön vain pohtiessa mitä hän haluaisi tehdä. Oli kulunut monta kesäauringonlaskua, talven ensilunta ja syyskuun pimeää yötä, joita hän ei ollut nähnyt elämäänsä etsiessään. Hän oli ollut niin hämmentynyt kaikista elämän mahdollisuuksista, ettei hän ollut tehnyt mitään. Tarttunut yhteenkään niistä mahdollisuuksista, joita hänen polulleen tuotiin.
Silloin hän pysähtyi polullaan ja ymmärsi. Ehkä kyse ei olekaan mahdollisuuksista – kaikkihan on mahdollista.Entä jos kyse onkin valinnoista. Siitä että päättää tehdä jotain, mikä tuntuu tärkeälle ja hyvälle.
Oikeastaan minun piti kirjoittaa unelmista. Mutta tänään tämä oli paljon tärkeämpää. Tarina löytyi alunperin täältä.