Hän jolla on ihan melkein kaikki

Täytin joulukuussa 26 vuotta. Oikeastaan en edes kehtaisi sanoa tätä ääneen, mutta 26 vuoden aikana olen aina saanut kaiken mitä olen toivonut. En ehkä ihan jokaista barbia, kännykkää ja kotieläintä, mutta kaiken oikeasti tärkeän.

En kehtaisi sanoa sitä siksi, että tiedän, tai ainakin kuvittelen olevani kovin etuoikeutettu. Luulen että maailmasta loppuisi raha ja täytekakut jos ihan jokainen ihminen voisi saada ihan kaiken. Toisaalta, eihän minullakaan nyt ihan kaikkea ole. Ei ole kasvimaata tai maastopyörää, mutta aika paljon kuitenkin.

Nyt olisi tietty hienoa voida sanoa että olen halunnut sen mitä olen saanut, eikä toisinpäin. Totta, ehkä vähän niinkin, mutta ennen kaikkea kyse on yksinkertaisista jutuista. Vaikkapa siitä että niistää nenän, nousee ylös sohvalta ja tekee.

Loppujen lopuksi aika moni asiahan on mahdollista, jopa helppoa. Ainakin sinulle ja minulle. Sen koitan muistaa erityisesti silloin kun peiton alta katsottuna koko maailma näyttää mahdottomalta. Silloinkin kun kahvimaito on loppu, bussikortti tyhjä ja leipä tipahtaa väärin päin lattialle. Niinä hetkinä päätän aina uudestaan ja uudestaan muistaa sen, että aina on enemmän mahdollista kuin mahdotonta. 

   Yhtä tärkeää on koittaa muistaa sanoa kiitos.