Syö ystävä, syö
Voi että, jos minä jotain elämässä rakastan niin ruokaa. (Ja tietty Eliasta. Joka kävi tänään hyvin lähellä maallisen taipaleensa päättämistä Rauman matkalla. Tarina sisältää sanat rekka, paimenkoira ja paniikkihuutava hra jalkapalloilija. Huh, ei siitä kuitenkaan sen enempää).
Ja minä niin niin niin rakastan sitä tunnetta kun tekee mieli jotain ja sitten syö just sitä jotain. (Okei, tätä kirjottaessani huomaan että tä kuulostaa ihan maailman yksinkertasimmalta ja hölmöimmältä asialta, mutta ei se mitään). Koska väitän että se on mun hyvän elämäni suurin ylläpitäjä. Jonkinlainen itsensä kuuntelu siis. En yhtään usko esimerkiksi minkäänlaisiin dietteihin. Mut saa monesti hirmu kiukkuseksi se, kun ihmiset rupeaa vaikkapa karkkilakkoon tai jollekin muulle ei-sitä-ja-tätä-ja-tota -dieetille, siksi että haluavat laihtua. Tai no… oikeestihan mun karkkilakkoangsti taitaa johtua siitä, että oisin siinä ite maailman huonoin. Mutta ei siitä sen enempää. Jos jotain, niin itse haluaisin ennen kaikkea olla itelleni maailman paras kaveri. Eikä maailman paras kaveri sano ettet sitten syö tota tai tota, koska muuten susta tulee pullukka ja sairas. Siksi en haluaisi kieltää iteltäni mitään.
Sen sijaan koitan miettiä itteni kanssa mitä haluan. En siis sitä mitä en saa syödä, vaan sitä mitä saan ja haluan syödä. Tiedän, tämäkin kuulostaa ihan naurettavan yksinkertaselle, mutta oikeestikin käyn tällasia keskusteluja itteni kanssa. Ja tähän ajatteluun pystyminen on ollut mulle iso juttu.
Eilen iltapäivällä mietin että ois kiva syödä irtokarkkeja. Sitten ihan valehtelematta muutaman tunnin pyörittelin sitä asiaa mielessäni (en nyt tietty ihan koko aikaa), ja illalla sitten sanoin hra jalkapalloilijalle, että lähetäänkö ostamaan karkkia. Ja hyvä mies kun hän on, niin vastasi tietysti että mennään vaan jos haluan. Ja rupesin uudestaan miettimään, että haluanko. Mietin mitä karkkeja ostaisin, miltä ne maistuis ja tuliskohan niistä kuitenkin paha olo. Sitten keksin, että ehkä mulla onkin nälkä ja mun tekiskin mieli rahkaa. Siinä aikani punnitsin mustikka-pähkinä-rahkan ja hedelmäkarkkien välillä, että kumpaahan mun ihan oikeesti tekisi mieli. Ja karkkeihin minä tietysti kuitenkin päädyin, koska niitä minun teki mieli. Kauppaan me siis lähettiin, ostin pienen karkkipussin ja hyviähän ne olivat. Juuri sitä mitä halusin. (Ja jotten nyt oikeesti kuulostaisi ihan niin kipeeltä ihmiseltä kun tämä sepustus antaa ymmärtää, ajattelin tossa ohessa myös monia muita juttuja, en siis ajattele ihan pelkästään yhden karkkipussin ostoa koko iltaa)
Mitä tässä koitan jotenkin sanoa, on se että tänään tässä sohvalla istuessani koen olevani melkoisen terve ja onnellinen. Ja todella, todella iso syy siihen on se ruoka mitä mahaani pistän. Ja se on juuri sitä ruokaa, mitä minä itse haluan sinne pistää. Melkein aina se on hyvää, sekä minusta että minulle.
Uskon että jos oikein kovasti itseäni kuuntelen, aika harvoin kuitenkaan aivoni kertoo mahani puolesta että nyt sen on ihan pakko saada syödä kaksi levyä suklaata tai pussi sipsejä. Joskus kyllä, mutta hyvin usein ei. Sitten kun se kerta tulee, ostan maailman parhaita sipsejä ja syön niitä. En ehkä koko pussillista tai edes puolikasta, mutta sen verran kun ihan oikeasti haluan. Ja mielelläni syönkin. Siksi en tiedä mitään niin inhottavaa kuin se, että joku pullaa syödessään sanoo ”ei minun kyllä pitäis näitä makeita syödä, mutta jos minä nyt vähän…” ARG. Oikeasti, täti-hyvä, tykkää itsestäsi pikkiriikkisen enemmän. Jos ihan oikeasti pulla on juuri tismalleen se asia maailmassa, jonka juuri nyt haluat syödä, syö se ja ole onnellinen. Seuraavana hetkenä sinun ehkä ei tee enää mieli pullaa, vaan maitoon haudutettua kaurapuuroa kanelilla. Jos oikein tarkkaan kuuntelet.
Noh, tulipa paasaava juttu. Ei ollut tarkoitus. Tai no, oli vähän koska nämä on isoja juttuja. Ihan vaan siksi, että minäkin olen joskus ollut itselleni paljon kiukkuisempi kaveri.
Nyt aloitan pohdinnan jääkaapissa olevan suklaamuffinssin kohtalosta. Ei vaan, mahaan se menee kuitenkin.