Miten typerää on olla aikuinen

Blaah. Viime viikolla mietin miten hienoa on olla aikuinen, kun saa syödä ihan mitä vaan. Vaikka kuoharia ja makkaraperunoita. Tänään aikuisuus lähinnä suututtaa. 

Kun hra jalkapalloilija seisoo eteisessä nyssäkät olalla, takki päällä, ja Elias tuijottaa sitä niin maailman surullisimmin silmin. Istuu korvat luimussa sen jalkoihin ja koittaa silmillään sanoa että älä lähde. Ja silti sen on pakko lähteä. Silloin suututtaa. Eikä edes se sen lähteminen, vaan meidän tänne jääminen. Juuri tänään en keksi yhden yhtä syytä miksi haluaisin asua juuri täällä. Huomenna ehkä taas, mutta nyt mietin vaan, että mikä hemmetti saa miljoona ihmistä haluamaan asua täällä. Maksaa nyt asumisesta melkein kokonaisen palkan verran ja istua metrossa puoli elämää. Ajaa autolla metsään ja ostaa seitsemän euron kaljoja. Ihan sekopäistä. 

Välillä tämä koko tilanteen naurettavuus melkein oikeasti naurattaa. Yleensä enemmän itkettää. Ja ei, en ajatellut sanoa töihin kiitos ja hei ja lähteä, mutta kyllähän tämä nyt pikkuisen käsittämättömältä tuntuu. Asua nyt jossain missä ei halua asua, vaan sen takia että voi käydä jossain töissä. 

Kuulostaa ihan aikuisuudelta. 

Onneksi aikuisena voi syödä myös pullaa. 

Nyt otan masentuneen Eliaksen kainaloon, pistän silmät kiinni ja näen toivottavasti taas unia lentävistä heliumpalloista. Ja hups vaan, huomenna on taas aamu – ihan kokonainen uusi päivä.