Aikuisuus ja muita huijauksia

Taas se on tullut kylään. Se saamarin tunne kun tekisi mieli heittää reppu nurkkaan ja päästää irti. Kääntyä ihan tuntemattomille poluille ja seilata aavalle merelle. Ei siis päästää irti ihan koko elämästä, vaan siitä tavallisesta. Eli töistä.

Nyt kuulen tänne asti kaikkien järkevien ihmisten huokailut. Elä nyt hyvä tyttö, älä nyt taas hulluttele. Koska juurihan minä sen tein. Mutta älkää tätit ja sedät turhaan huokailko, enhän minä mitään aiokaan hullutella. Vaikka tekisi mieli – ihan saakelisti.

Tehdä juuri se ainoa asia mikä tuntuu oikealta. Myöntää virheensä, siivota pöytä ja lähteä kotiin syömään jätskiä. Mutta en lähde, koska kerrankin elämässä päätän sietää ja olla kunnollinen aikuinen. Ystävät hyvät, se jos joku meinaan opettaa.

Vannon kautta kiven ja kannon, että koko elämääni en aio sietää. Melkein itkettää myöntää, että pienen hetken aion kuitenkin olla se elämäänsä tyytymätön oravanpyöräilijä, joka haaveilee exceleiden takana ihan muista jutuista. Mutta tämän yhden kerran, yhden pienen työpaikan verran, aion nököttää nätisti näyttöpäätteeni takana, tulla kahdeksalta, lähteä neljältä,  ja elättää pientä perhettäni. Koska sitä se välillä on se aikuisuus.

16-vuotiaana pelkäsin, että aikuisuus on tylsää ja tyhmää. Olen pahoillani 16-vuotias minä – välillä se on. 

(Kuva lainattu täältä Olya Lernorilta)