Ihan itse
Jos satut kuulumaan lähipiiriini, et ehkä ole voinut välttyä huomaamasta hukassaoloani töiden ja tulevaisuuteni suhteen. Kiitos kun jaksat ja anteeksi kun valitan.
Kuuntelin tässä yksi päivä Yle Puheelta Jenni Pääskysaarea haastattelemassa transsukupuolista miestä. Ohjelman jaksossa puhuttiin identiteetistä ja sen rakentumisesta. Siitä miltä tuntuu olla minä ja miten muiden odotukset siihen oloon vaikuttaa.
Tässä minä olen, juuri sellaisena kuin olen. Hyvänä ja arvokkaana.
Tämä trans-sukupuolinen haastateltava kuvaili tosi elävästi ja kauniisti sitä, miltä tuntui olla jatkuvasti väärässä paikassa ja väärässä kehossa. Vessajonossa, saunassa, uimahallin pukuhuoneissa.
Kirjoitin aiemmin siitä yhdestä keväästä kun huomasin olevani ihan väärissä saappaissa. Väärässä kodissa ja väärän ihmisen kanssa – ihan kokonaan väärässä elämässä. Miten istuin ikkunalaudalla ja tärisin pelosta tavattuani jonkun ihmeellisen pipopään. Ja hurjan rämpimisen jälkeen kaikki oli yhtäkkiä selvää ja kevyttä. Vieläkin olen tuosta hölmön rohkeasta ja typerästä hypystä tuntemattomaan ihan käsittämättömän ylpeä.
Peruskouluaikoina olin aina kovin tunnollinen ja reipas suorittaja. Semmoinen muka hälläväliä-tyyppi, joka heräsi kuitenkin neljältä lukemaan historian kokeeseen. Lukionkin suoritin ihan kivasti ja pääsin suoraan niillä papereilla yliopistoon. En tiennyt mitä olisin halunnut tehdä, joten lähdin siihen ensimmäiseen paikkaan mitä joku ehdotti. Kaksi vuotta sitten valmistuin diplomi-insinööriksi ihan kiitettävin paperein.
Kaikki ihan kivasti siis.
Paitsi että. Ei yhtään minun näköistä. Vihasin joka ikistä kurssia, tenttiä ja yritysvierailua. Joka ikinen kouluun liittyvä asia oli ponnistus. Yhtä vääntämistä, kääntämistä ja suorittamista. Edelleen minua alkaa hiukan oksettaa kun selaan oman alani työpaikkoja.
Tässä yhtenä maanantaina puhkesin holtittomaan itkuun, kun kuulin etten saanut sitä ainoaa työpaikkaa josta koko elämäni aikana olen ollut aidosti innoissani. Kahden tunnin vollotuksen jälkeen tajusin etten edes itkenyt sitä työpaikkaa. Vaan sitä, että tajusin taas olevani ihan väärässä paikassa. Väärässä työpaikassa, valmistunut väärästä koulusta ja kaiken kaikkiaan ihan väärissä saappaissa.
Eniten surkeutta aiheutti kun tajusin, etten ikinä ole oikeastaan halunnut mitään tätä. Olen tehnyt niin kuin minun on jonkun mielestä kuulunut tehdä. Ehkä siksi etten itsekään ole tiennyt sen paremmin.
Jos jotain haluaisin 16-vuotiaalle itselleni sanoa, toivoisin että olisin ollut jo silloin tarpeeksi rohkea ajattelemaan itse.
Tuona surkeana maanantaina vollotin räkä poskella herra jalkapalloilijalle, että ”miksei joku muu vaan voi päättää. valita minun puolesta ja kertoa mitä tässä elämässä pitäisi tehdä”. Mutta eihän ne voi. Koska yhtään kukaan muu ei tiedä mitä on olla juuri minä. Tänään tajusin, että se on oikeastaan aika hemmetin hienoa. Saan päättää ihan itse.