Entä jos kaikki on jo tässä?
Kiiruskiirus, pohdiskelin tänään töistä tullessani. Ja eilen. Tai oikeestaan joka päivä. Eilen illalla mietin siinä kaksi tuntia nukkumaanmenoajan jälkeen, että miten työssäkäyvät ihmiset oikein kerkeää tehdä yhtään mitään? Siis muuta kun töitä tai ruokaa. Tuntuu ettei päivissä riitä tunnit yhtään mihinkäään tärkeisiin juttuihin.
Aamulla on kiire töihin. Jotta pääsee sitten ajoissa poiskin.
Töiden jälkeen on kiire kotiin ja Eliaksen kanssa ulos. Parempi kun ei ota edes kenkiä pois niin säästää melkein puoli minuuttia siinäkin.
Ulkona sitten riuhdon Eliasta eteenpäin kaiken maailman puskia ja risuja haistelemasta. Että pääsee taas kotiin.
Koko ajan on kiire tekemään niitä oikeita juttuja.
Niin mitä?
Mitä ne oikeat jutut sitten on? Entä jos nämä turhat kiirettä aiheuttavat jutut, niin kuin työ, koti ja koira, onkin ihan sitä itseään. Elämää.
Tykkään minun työstä, melkein joka hetki. Minusta sitä on ihan kiva tehdä. Miksen siis voisi ihan vaan hyväksyä sen, että vietän siellä kahdeksan tuntia viisi päivää viikossa. Kahdeksan yhtä arvokasta tuntia kuin ne kaikki muutkin päivässä olevat. Ja siitä saan palkkaa, jolla voin ostaa jotain minkä avulla ne jäljelle jäävät 16 tuntia on myös mukavia.
Tykkään mennä pyörällä töihin, kuunnella radiota ja fiilistellä kessä. Onko sieltä siis pakko riuhtoa kotiin niin maan pirun lujaa, että on mahdollisimman äkkiä kotona?
Ja miksi minä joka päivä valitan siitä, että meillä vaan mökötetään kotona koska ei ole yhtään yhteistä aikaa. Vaikka onhan sitä. Minä vaan haluan näköjään käyttää sen mököttäen ja valittaen.
”To live is so startling it leaves little time
for anything else”
(Emily Dickinson)
Mitä tässä koitan sanoa on se, että eihän minulla ole kiire mihinkään. Oikeastaan joka hetki saan kuitenkin ihan itse päättää mitä teen ja ajattelen. Onhan se meinaan nyt vaan hullua odottaa että työpäivä loppuu, bussimatka loppuu tai tulisi äkkiä juhannus, loma ja joulu. Siinähän vähän niin kuin odottaa että koko elämä loppuu. Ja sehän nyt olisi vaan ihan hölmöä.
Ja kun oikein kovasti miettii, ei sinulla eikä minulla oikeastaan ole yhtään mitään muuta kuin juuri tämä hetki. Ja tämä. Ja tämä… Ja sen jälkeen vielä monta.
Koska tämä kaikki on niin kovin helppo unohtaa, tykkään muistella kaikenlaisia pieniä lauseita ja kuvia aina kun maailma meinaa karata käsistä. Koitan olla ajattelematta miks taas, miks mä aina, tä ei koskaan tai tä on just tätä. Sanotaan ettei hetkessä eläminen ole edes kovin vaikeaa. Se vaatii vaan vähän harjoittelua koska meidän ympärillä nyt vaan on niin paljon kaikkia juttuja.
“Life isn’t about waiting for the storm to pass…It’s about learning to dance in the rain.”
(Vivian Greene)
Ja bonusajatuksena:
