Pään täydeltä ajatuksia, pieniä ja isoja

Huhhuijjakkaa. Ihmiset aina puhuu jostain syysmasennuksesta ja -väsymyksestä, mutta itse en oo sellasta oikein ymmärtänyt. Paitsi nyt. 

Koko syksy on mennyt suoraansanottuna vähän ohi. Mitään erityisen surkeaa tai surullisuuteen oikeuttavaa ei ole edes tapahtunut, mutta jotenkin tämä elo on ollut viimeaikoina vähän… noh, hengetöntä. Sellasta päivästä toiseen laahustavaa möllötystä. Ja tiedän että se johtuu oikeestaan siitä, että oon ollut ihan hirmusesti yksin. Hra jalkapalloilijan muutettua Raumalle mun arki on mennyt aika tasasta tahtia töistä jumpan tai kaupan kautta kotiin. En vaan oo jotenkin jaksanut erityisemmin nähdä vaivaa ihan tavallisen sosiaalisen elämän ylläpitöön, mikä on johtanut siihen että oon viettänyt ihan hurjasti aikaa itsekseni. 

Eikä siinä oikeestaan ole mitään vikaa. En tunne itseäni mitenkään yksinäiseksi yksinollessani. Usein saatan tuntea itteni paljon enemmän yksinäiseksi isossa porukassa kuin yksin kotona touhutessani. Mutta sen olen tänä syksynä huomannut että vaikka yksinolo on kivaa ja helppoa, se ei tee mulle erityisen hyvää. Siitä yksinkertasesta syystä, että yksinollessani ajattelen ihan liikaa. Ajattelen huomista, eilistä, avaruutta, töitä, ruokaa, lapsuutta, tulevaisuutta, koirajuttuja, ihmissuhdejuttuja ja ihan kaikkea. Ihan koko ajan. 

Ihmettelen hra jalkapalloilijassa monia asioita. Koska vaikka me niissä elämän suurissa linjoissa ollaan aika samanlaisia, ollaan monessa pienessä jutussa myös ihan tosi tosi erilaisia. Hiljaa autossa istuessa saatan kysyä siltä että mitä se ajattelee.  Ja 99%:sti vastaus on: ”En mitään”. ”Ai ihan oikeesti sun päässä ei äsken menny yhtään ajatusta vai?”. ”No ei oikeestaan. Vähän aikaa sitten ajattelin kyllä että pitäiskö ostaa uudet farkut.”

Siis mitä? Ai että joku oikeesti voi istua puol tuntia hiljaa autossa ja ajatella yhden ajatuksen uusista farkuista. Siinä ajassa mä oon miettinyt vähintään miksi ABC:n kassa oli niin nyrpeä, laskenut rahoja, murehtinut Eliaksen hoitokuvioita, töissäolemista ja sairastumisia ja sitä mitä me tehdään 20 vuoden päästä. 

Joskus saatoin ajatella että mitä enemmän ihminen ajattelee, sitä viisaampi se on. Että ajatteleminen muka jotenkin jumppaisi aivoja niin, että niistä tulee isot ja viisaat.

Ei todellakaan. 

Ainakin mun ajatuksista todella, todella iso osa on täysin turhia. Ja ihailen suunnattomasti ihmisiä, ketkä osaa olla välillä ajattelematta mitään. Itsekin välillä koitan sitä. Koitan vaikkapa istua hetken ihan hiljaa ja antaa ajatusten vaan mennä ilman, että oikeastaan ajattelen niistä yhtäkään. 

Torstai-iltana olin taas jotenkin erityisen synkeissä fiiliksissä. Kaikki muut lähti jonnekin juhlistamaan pitkää viikonloppua ja itsenäisyyspäivää ja mä olin Eliaksen kanssa kotona räntäsateessa. Olin aatellut juoda pari lasia punkkua, mutta Alkokin oli jo kerennyt mennä kiinni. Seisoin siinä Itäväylän varressa ja muistin, että mulla on ihan kaikki asiat elämässä ihan tosi hyvin. Ainoa asia mikä mut oikeesti tekee surulliseksi, oon minä itse ja mun itse ajattelemat ajatukset. Olin jo monta päivää vatvonut päässäni yhtä inhottavaa sattumusta, mikä tapahtui maanantaina. Aina se vaan tuli mun mieleen ja jäin vääntämään ja kääntämään sitä päässäni. Ja usein sitä seurasi aina joku toinenkin huono juttu. ”Ai niin ja sekin vielä, tä on just tätä aina. Hemmetti sekin juttu… Ja miks sekin sano sillä tavalla ja miksei kukaan voi koskaan ja miks mä aina…”. Ehkä saatte ajatuksesta kiinni. 

”Nothing exists except atoms and empty space; everyting else is opinion”, sanoi muuan viisas filosofi kauan kauan sitten. Ja miten totta se onkaan. Kun sanon, että minun syksy on ollut ankea. Ei se ole ollut ankea. Syksy itsessään on ollut ihan yhtä ihana kuin aina. Yhtä pimeä, kylmä ja yhtä oikealla paikallaan kuin joka ikinen vuosi. Lehdet on tippuneet ihan niin kuin aina ennenkin ja lumi on tullut maahan ihan yhtä nätisti kuin aina. Minä itse ajatuksissani olen päättänyt tehdä syksystäni välillä pikkuisen tylsän ja huonon. 

Itäväylää kulkee perjantain ruuhka-aikaan valtava määrä autoja. Yksi kerrallaan ne vilisti minun silmien alta ohi valoissa seistessäni. Katsoin oikealle ja sieltä ajoi pienenpieni punainen Fiat. Seurasin sitä katseellani ja hurrur vaan, sinne se katosi, niin kauas että viiden sekunnin päästä en enää edes nähnyt sitä muiden autojen seasta. Sen perästä tuli iso ja kurainen katumaasturi. Kohta sekin oli hävinnyt tiehensä. Siinä niitä  meni, kaikenlaisia autoja. Sinisiä, punasia, hienoja ja kiiltäviä, likaisia ja vanhoja. 

Toisella puolella tietä oli jo kauan sitten lehtensä pudottaneita isoja koivuja. Ja jo parhaat päivänsä nähnyttä ruskeanvihreää ruohoa. Pieni ja hassu valkoinen koira vanhan miehen kanssa iltalenkillä. Lenkkeilijä mangonkeltaisissa tuliterissä icebugseissaan posket punaisina. Ohi vilahti auto kimalteleva joulukoriste takalasinpyyhkijöissään. Pieniä ja kauniita juttuja. 

Joka ikinen päivä ja hetki minunkin pääni läpi vilistää kaikenlaista. Monet ajatukset menee ohi nopeasti ja toisiin jään kiinni pitkäksikin aikaa. Monet ajatukset muistuttaa jostain, mikä saa minut hymyilemään ujosti. Toiset taas on tyhmiä ja raskaita ja ne kiertää ympyrää niin kauan että itkettää. Ja kaikki ne on vaan ajatuksia. Niitä tulee ja menee. Toiset haluan tallettaa muistoiksi lokeroihin ikuisiksi ajoiksi ja toisien haluan antaa vain valuvan hiljaa ja huomaamatta ohi. 

Seuraavaksi kun surettaa ja harmittaa, parkkeeraan taas aivoni Itäväylän varteen ja annan ajatusten tulla ja mennä. Pidän kiinni vain niistä kivoista, kiiltävistä ja hassuista. 

Molemmat kuvat on kuvakaappauksia Headspace-sivuston videolta.