Jos tahdot tietää mitä on pimeä, asu luonani lokakuu. 

Oisinkohan auttanut niin kovasti herra jalkapalloilijaa pääsykokeisiin lukemisessa jos oisin tienny mitä tästä tulee. Viiteen vuoteen mahtuu ilman kesiä noin tuhat yksin nukkumaan mentyä iltaa ja yksin luettua hesaria. Tuhat hyvänyön tekstaria ja yksinäistä hampaidenpesua. Suunnilleen yhtä monta luurin korvaanlyömistä ihan vaan siksi että harmittaa. Harmittaa ettei toinen oo jakamassa minun arkea eikä omaansa tai kuuntelemassa tarinoita mun päivistä. Siksi etten tiedä mitä toiselle kuuluu. 

Jos joku ois kertonut mitä tämä on, niin oisin osannut pelätä paljon enemmän. Esimerkiksi sitä miten etäsuhteessa eläessä ihan tavallisistakin asioista tulee niin vaikeita. Voin melko varmasti sanoa, ettei me olla koskaan riidelty näin paljon. Tai ei edes me, vaan minä. Jos joku on joskus luullut ettei yksin voi riidellä niin kyllä voi. Itkeä, mököttää ja huutaa kun mikään ei onnistu. 

Onhan se toisaalta kivaakin ettei toisen likaset sukat ja hikiset urheilukamat pyöri koko aikaa jaloissa. Että saa aamulla olla ihan rauhassa ja kolistella niin paljon kun huvittaa. Silloin kun Elias on Raumalla, voi tehdä töitten jälkeen ihan mitä tykkää eikä tarvi kertoa kellekään milloin tulee ja mihin menee. Mutta silti. Todella, todella kovasti toivon että näitä jaksoja ei tuu enää meidän elämässä hirveen montaa.