Se on kuulkaa mahtavaa, ettei elämässä voi nähdä eteenpäin. Muuten ois tullut pupu jos toinenkin pöksyyn tätä uutta työpaikkaa miettiessäni. 

Joka päivä menen töihin ja oon pihalla kuin pikkulintu. Toki myös joka päivä opin jotain ihan pienen pientä uutta, mutta kun sitä uutta on niin älyttömän paljon. Ja se on niin hemmetin vaikeeta! 

Tällainen on ihan kammottavan uutta sellaselle kelle kaikki on ennen ollut aika helppoa. En tässä nyt koita mikskään lapsineroksi tekeytyä, mutta kyllä mä vissiin aika helpolla oon koko kouluelämäni päässyt. Ilman sen suurempia hampaidenkiristelyjä oon oppinut asiat melko helposti, eikä mikään oo koskaan tuntunut ihan superhypervaikeelta (paitsi se kellotaulun oppiminen!). Ja niin vaan koitti se päivä kun hyppäsin ihan uudenlaiseen maailmaan. Se on sellainen missä valehtelematta kaikki ympärilläolevat ihmiset ansaitsisi mun puolesta vaikka neljä Nobelia joka päivä. Ne tietää ihan hulluja juttuja, mitä mä en vielä kuukaus sitten tiennyt ees olevan olemassa. Siellä tehdään töitä innoissaan kun pienet iloiset hamsterit aamusta iltaan. Ei koskaan valiteta että pää räjähtää jos sinne eksyy yksikin tiedonmuru lisää tai selkä on jumissa kaikesta istumisesta. 

Ja siellä mä istua nökötän niiden kanssa. En valita, koska joka ikisen pitäisi joskus joutua tollaseen tilanteeseen missä ei tiedä mi-tään. Ei yhden yhtä asiaa. Voi pojat, se on kuulkaa virkistävää. Ja väsyttävää. Joka päivä joudun talsimaan avokonttorista vessan puolelle psyykkaamaan itteäni siihen hommaan. Lupaamaan että opin kyllä ihan varmasti. Pikkuhiljaa. ”Pikkuhiljaa” ei vaan oo koskaan ollut niitä mun vahvimpia juttuja. Hah, ei todellakaan! Jos on joskus kuvitellut olevansa nopea oppimaan, luulee olevansa sitä ihan kaikessa. Ruotsin epäsäännölliset verbit voi opetella tankkaamalla ulkoota yhtä kepeesti kuin historian koealueen sisäistäminen sujui pakolla edellisenä yönä. Ja yhtäkkiä siitä tehokkaasta koulutytöstä on tullut tämmönen keskivertoa hölmömpi hidas lyllertäjä jatkuva Ö-kirjaimen näköinen ilme naamallaan. 

Vaan niinhän sitä sanotaan, että se tärkein oppiminen alkaa vasta silloin kun hyppää, tai edes hitaasti lyllertää, epämukavuusalueelle ja inhottavien tuntemusten äärelle.

Eli moi vaan lyllertäjä-minä. Paras vissiin tutustua koska tullaan olemaan yhdessä vielä pitkään. 

(Kuva ei liity mitenkään aiheeseen. Paitsi siten, että Elias on parasta työpäivän jälkeistä nollaamisseuraa. Sitä ei juurikaan hetkauta ykköset, nollat tai järjestelmärajapinnat. Maksalaatikko ja lentävä keppi aiheuttaa paljon suurempia sydämentykytyksiä.)