Eilen olin vähän murheellinen. Monellakin tapaa lannistunut siitä, että joudun myöntämään itselleni että määrittelemättömän mittaisen hetken joudun nyt sietämään. Tyytymään työhön, jota en rakasta. Kellon katsomiseen, pakottamiseen, tahmaisuuteen ja niin kuin Eeva Kolu sen sanoi, ihan jees –meininkiin.

Ja siihen on vain ja ainoastaan se yksi typerä syy. Se sama mistä minusta ei pitäisi koskaan tehdään mitään. Eli raha. Ja sen tuoma turvallisuus. Vaahtoan aina siitä miten en tarvitse rahaa ja se ei ole tärkeää. Näinhän se on, mutta tarkemmin sanottuna en tarvitse paljon rahaa – tarvitsen rahaa. Elämiseen. Autoon, ruokaan, ihanaan kotiin, koiraan, oikeaan juustoon, Papet-kuohuviiniin, kookosöljyyn. Semmoiseen. Kaikkeen minulle tärkeään.

Vaikka on tahmaista ja vähän hankalaa, niin yön aikana ymmärsin jotain. Muistin miten tärkeitä tällaiset päivät, työsuhteet, ihmissuhteet ja ihan tavallliset ohi menevät hetket voivat olla. Nämä hähmäiset ajatukset tekee kivualiaankin näkyväksi sen, mikä ei toimi ja tuo pikkuisen lähemmäs sen, mitä haluan. Reilu kaksi vuotta sitten se hetki oli ihmissuhteisiin liittyen Kuuban tanssilattialla. Nyt se sama hetki koitti työelämän osalta eräässä nimeltä mainitsemattomassa tietokonepiuhojen täyttämässä maisemakonttorissa. Ja tämä hetki, tämä tahmaiselta tuntuva viikko ja kuukausi, on hurjan tärkeä. Jokaisen tylsän excelin takana vietetyn hetken verran uusi syy olla kiitollinen. Ihmeellisen hankalia, tylsiä, ikäviä tai toivottomia hetkiä ei ole siksi, että elämä tai  aikuisuus olisi tyhmää. Vaan siksi että tällä koko matkalla, jota elämäksi kutsutaan, olisi mahdollisuus muotoutua juuri minun kokoiseksi ja minun ikiomaksi.