En hirveän usein käy patikoimassa, mutta silti minulla on yksi lempipatikkapaikka. Se on Repovedellä ihan sillä lastenmittaisella reitillä. Se taitaa olla Ketunlenkki nimeltään. Kohta, jossa kiivetään semmoisessa ihan tavallisessa pikkuisen pimeässä metsässä melko pitkä matka ylöspäin. Ja ihan yhtäkkiä löytää itsensä sellaiselta kalliolta, mistä näkee ehkä yhden Suomen hienoimmista maisemista. Alas isolle lammelle, jota ympäröi kivikautiset kalliot ja käkkärämännyt. Sieltä parkkipaikalta metsästä kun lähtee käpyttelemään, reitti ei vielä tunnu kovinkaan jännältä. Semmosta perussuomalaista metsää ja polkua.

Kun tuo maisema yhtäkkiä kallion takaa avautuu, onkin ihmeellisen helppo hengittää. Laskea hartiat alas korvista ja kurkistaa alas maailmaan.

Viime päivät fiilis on ollut samanlainen. Muutin kellarikerroksesta kuudenteen kerrokseen, paikkaan josta näkyy Linnanmäki, Pasila, Olympiastadion ja metsä. Yksi ikkuna vaihtui kolmeen ja aamuisin herään auringonnousuun. Neljän ja puolen viikon päästä myös muu perhe muuttaa kesäksi takaisin kotiin. Kadut on lakaistu ja lapaset voi unohtaa kotiin. Tavarat lojuu vielä ympäriinsä nurkissa, mutta se ei oikeastaan haittaa.

Kaikki on hyvin.