Työmatkani kaunistajat

Plop, sanoi kyynel kun poskelle vierähti.

Miten aina tartunkin juuri niihin kirjoihin, missä ihmiset vaan rakastuu ja kuolee. Sitten istun metrossa nieleskellen kyyneleitä, enkä malttaisi millään laskea kirjaa ja avata tyhmää exceliä töihin mennessä. 

Tänään olen lukenut The fault in our stars -kirjaa pari sivua kerrallaan. Ihan vaan siksi, etten voi lukea enempää itkemättä. Tai en voi sitäkään ihan itkemättä, mutta jos lukisin yhtään enemmän, vollottaisin holtittomasti räkä poskella. Ja se ei olisi täydessä metrossa kovinkaan cool.

The fault in our stars kertoo, mistäpäs muusta, kuin syöpää sairastavasta teini-ikäisistä rakastavaisista. Siitä miten elämä näyttäytyy varsin julmana ja epäreiluna, varsinkin jos on 17-vuotias, vastarakastunut ja tietää kuolevansa ihan pian. Ah, tätä kirjottaessani tajuan miten masokistista tuota on edes lukea. Mutta se on samaan aikaan ihana. Niin pirun kauniisti kirjoitettu. Ja niin totta. 

Semmoinen kirja, mikä pistää oman elämän mittasuhteisiinsa ja toisaalta heilauttaa sitä samaan aikaan juuri sopivasti turvallisilta raiteiltaan. Se on sillä tavalla hyvä ja rehellinen kirja, että se saa näkemään miten kaunis ihan kenen tahansa elämä voi olla. Lyhyt tai pitkä. 

Tuota kirjaa lukiessani tajusin, että elämä on joka tapauksessa liian lyhyt. Ymmärsin, että se on sitä ilman tuhlaamistakin. Pyyhittyäni kyyneleen poskelta, päätin siis olla tuhlaamatta enää yhtään aikaa muka-surkeiden olosuhteiden vatvomiseen ja ennen kaikkea niissä märehtimiseen. Keräilin hetken itseäni ja taas tuhannen kerran päätin – kaikki on hyvin. Ja kun niin ajattelee, asioilla on tapana järjestyä juurikin niin kuin pitää, eli hyvin. 

PS. Ai niin. Toinen itkettävän ihana kirja on muuten Jojo Moyesin Me before you. Tiedänköhän edes yhtään hyvää kirjaa, mikä ei olisi itkettänyt..? Tuskin.