Kummitustalomme on aikoinaan ollut vuosikausia tyhjillään, joten talovanhus on varmasti tottunut yksinoloon. Silti joka ikinen kerta, kun olemme yökylässä toisaalla, tunnen piston sydämessä.

Luulen, että eroahdistukseni kumpuaa siitä, että tämä talo on lapsuudenkotini jälkeen ainoa talo, joka oikeasti tuntuu omalta kodilta (onneksi kotoisaa on ollut siinä välissä tästä huolimatta). Tämä ei ole asunto, huoneisto, huone taikka solu, tämä on koti.

En osaa täysin nauttia ajasta poissa kotoa, jos tiedän, ettei kotona ole ketään pitämässä kodista (ja kanoista) huolta.

Huolenaiheita on monta.

1) Kanat. Kai ne pärjäävät? Vaikka olisimme poissa, joku käy aina kerran päivässä joku hoitamassa niitä. Naapurin kissa voi silti istuskella aidan päällä niitä kiusaten, vaikkei pääsisikään sisään. 
2) Murtovarkaat. Lapsuudenkotiini yritettiin murtautua useampaan otteeseen. Sinne ne eivät päässeet sisälle, mutta mökille ja mummolaan kyllä. Jos en ole kotona heittämässä Kukkasta ja Jymyjuntusta kaapin päälle, kuka on? Varashälytinten lisäksi uskon, että naapurimme ovat melko tehokkaita varashälyttimiä. En silti uskoisi asiaa täysin edellä mainittujen varaan.
3) Luonnonkatastrofit. Tiedän, että on äärimmäisen epätodennäköistä, että puu kaatuisi juuri meidän talomme katolle ja menisi siitä läpi. Tai että salama iskisi juuri meidän savupiippuumme. Olisin mieluusti itse paikalla soittamassa hätäkeskukseen tuolla hetkellä.
4) Kodinkoneet ja putket. Mitä jos pakastin pamahtaa tai putket paukkuvat halki? Kuka sulkee pääkatkaisijat ja soittaa korjaajan paikalle? Kotivakuutus varmaan korvaa, mutta sapettaisi silti. 

Koti, pärjääthän silloinkin, kun olemme poissa?