Joku ehkä muistaa, että alkuvuodesta päätimme alkaa syödä mahdollisimman omavaraisesti ja mahdollisimman paljon kotimaista ruokaa. Ei ehkä tule yllätyksenä, että ihan putkeen tämä ei ole mennyt, ainakaan toistaiseksi. Elämän realiteetit tulivat aika nopeasti vastaan, tällaisella lohkotulla pienellä kaupunkilaistontilla kun ei millään kasvata samanlaista melonisatoa kuin kalifornialaisella usean hehtaarin tilalla…

En ajatellut kuitenkaan lannistua kokeilusta. Nyt kyse on enemmänkin siitä, että perheessämme pohditaan nykyään huomattavasti aiempaa enemmän sitä, mistä ruoka on tullut pöytään. Pohdimme sitä toki ennenkin, mutta viimevuotinen joulupöytä ja jääkaapissa kuukausikaupalla seisseet onnettomat silakat pistivät vähän miettimään. Jos ruoan on kasvattanut itse, sitä arvostaa paljon enemmän. 

Näillä viljelytaidoilla emme ole lähelläkään omavaraista, oikeastaan minkään muun kuin tomaattien ja chilien suhteen. Ensi vuonna olen fiksumpi ja osaan olla istuttamatta maissia pihan pimeimpään nurkkaan. 
(Okei, ollaanhan me toki omavaraisia myös kananmunien suhteen, mutta se on tosiaan ihan oma juttunsa. Ja kanat ovat meillä myös monesta muusta syystä, eivät vain tuottamassa ruokaa aamiaispöytään.)

Koska vihanneksenkasvatuskokeiluni ei vielä ihan yllä pitämään kolmen ihmishengen, kahden koirahengen ja viiden kanahengen perhettämme kylläisenä, asiaan löytyi yllättävä ratkaisu. Juuri, kun ärtymykseni siitä, että kurpitsat eivät kasva, oli suurimmillaan, bongasin netistä ilmoituksen ihan kotikulmilla aloittavasta luomuvihannesringistä. Olen nyt hakenut viikoittain suoraan tilalta tuotuja vihanneksia, jotka ovat paitsi älyttömän hyviä, myös älyttömän riittoisia. Ja muuten aika nättejä myös, sopisivat vaikka pöytäkoristeiksi. Samalla iloitsen vilpittömästi siitä, että jonkun toisen pinaatit ovat kasvaneet niin hienoiksi ja kesäkurpitsat niin suuriksi ja maukkaiksi. 

Nyt, kun yöpakkaset murhaavat viimeisiäkin kasveja, suunnittelen seuraavaa liikettä. Ainakaan valkosipulin kanssa ei voi epäonnistua kovin pahasti, eihän?