Aikaisin aamulla ennen töihinlähtöä talutin hyvin palvelleen vanhan ystävän pitkin lastaussiltaa viimeiselle matkalleen. 

Aamu oli kaunis, niin kuin aamut ovat viime päivinä olleet. Kirkas taivas, kasteinen maa. Tallissa oli rauhallista.

Kuljetuskopissa silitin tuttua läsipäätä. Hevonen hamusi heinää suuhunsa. Se oli tottunut matkustamaan. 

Pitkin päivää mietin: eläinten kanssa jäähyväiset alkavat oikeastaan jo ensitapaamisesta. Toiset kulkevat rinnalla muutaman lyhyen kuukauden, toiset kymmeniä vuosia. Silti eron hetki on läsnä jo kömpelössä koiranpennussa. Se on läsnä uteliaassa nuoressa hevosessa, jolle kaikki on vielä uutta ja jännittävää. Sitä katsoessasi tiedät jo, että teistä kahdesta sinä tulet todennäköisesti elämään pidempään ja että sinun osasi on päättää tämän toisen olennon elämästä ja kuolemasta. Se tulee tekemään vähän kipeää.

Mutta jos myöhemmin muistat pehmeän turvan ja lämpimän hengityksen hiuksissa, yhteiset kävelyt narskuvassa lumessa, muistat senkin kuinka välillä olisit vain halunnut lyödä hanskat tiskiin ja luovuttaa, ja sitten kuitenkin kiipesit satulaan ja tanssitte hetken yhdessä, ja siinä katoavassa hetkessä olit kuin hevonen itsekin, murehtimatta mennyttä tai tulevaa, minä sanon sinulle:

Se on sen arvoista.

Hevoselle minä sanoin: 

Kiitos.