Nostalgian jälkeen

Tapahtui siis eilen:

Helsinki, karaoke, lämmin kesäyö.

Mansikat tuomiokirkon portailla. Sieltä täältä seuraan liittyvät ihmiset, nouseva humala, no mitä sulle kuuluu nykyään, tutut kulmat, illan myötä tutummaksi piirtyvät kasvot ja hymyt, kyllä vain, meillähän oli joskus hauskaa yhdessä.

Pelkäsin silti vähän etukäteen. Entä jos aika ja etäisyys ovat tehneet tehtävänsä?

Entä jos en enää näe edessäni sitä ihmistä, josta joskus ajattelin: älä koskaan katoa minun elämästäni.

Turhaan pelkäsin.

Kaikki oli ihan kuin ennen, paitsi ehkä vielä vähän paremmin. Juuri siksi, että aika ja etäisyys olivat tehneet tehtävänsä. Näin sen saman ihmisen, ja sen, mitä hänestä oli tullut, mitä minusta oli tullut, kolme vuotta, savuna ilmaan.

Joskus mietin, kuinka monta sellaista ihmistä voi elämän aikana tulla vastaan. Että vuosien jälkeenkin jatkatte siitä, mihin viimeksi jäitte, vedätte kerran henkeä ja halaatte, ja kilometrit ja kuukaudet kuroutuvat umpeen. Mistä sellaisen ihmisen tunnistaa? Milloin kohtaa seuraavan?