Tämä tapahtuu perjantaina.

Hyppään junaan ja lähden Helsinkiin. Tapaan opiskeluaikojen kavereita: syödään, mennään karaokeen, humallutaan hyvään humalaan, jossa nostalgia on iloista eikä itkuista. Puhutaan sekaisin kaikkia kieliä.

Osa on tullut Unkarista saakka, osa vähän lähempää. Yhden kanssa olen ollut sängyssä, toisen kanssa olisin ehkä joskus halunnut. Korjaan: kerran en olisi mitään niin halunnut.

Muutamia en ole nähnyt sen jälkeen, kun kolme ja puoli vuotta sitten palasin maalle. Toisia olen vähän kaivannut, toiset unohtanut ilman kipua. Suurinta osaa heistä en taida enää tuntea ollenkaan, koska niin ihmisille tapaa käydä, kun välimatkan antaa kasvaa, eivätkä he tunne minua.

Emme anna sen haitata. Yhden illan olemme yhdessä, muistamme itsemme tiiviimmäksi ja läheisemmäksi joukoksi kuin todellisuudessa olimmekaan, ja laulamme niin maan helvetisti karaokea.