Tämä tapahtui joitakin päiviä sitten.

Opiskeluaikainen kämppäkaverini tuli käymään.

Asuimme neljä vuotta saman katon alla itähelsinkiläisessä lähiössä, ja suuren osan yhteisestä ajasta käytimme hevosista puhumiseen. Sydänsuruista puhuimme myös, ja koulusta ja töistä, politiikasta, kirjoista, joskus myös jääkiekosta (etenkin keväällä 2011), mutta useimmiten puhe kääntyi aina hevosiin.

Ne olivat hyviä vuosia siitäkin huolimatta, että molemmilla oli aika kova ikävä hevosia.

Kämppäkaverini ratkaisi asian tuomalla poninsa pääkaupunkiseudulle, minä taas palaamalla maalle hevosteni luo. Tästä on nyt kolme vuotta.

Hän tuli siis käymään, ja puhuimme hevosista. Vanhoista hevosista, uusista hevosista, omista ja muiden, haavereista, onnistumisista, kisoista, valmennuksista.

Siitä, miten onnellinen hevosvanhus on saamastaan huomiosta, kun ympärillä pyörii lauma meluavia pikkulapsia.

Siitä, miten jalkapotilas poni karauttaa vapaaksi päästyään kentälle unohtuneen esteen yli ja katsoo ilkikurisesti ihmistään: huomaatkos, minä osaan vielä.

Siitä, miten kaikki muu on oikeastaan aika yhdentekevää, kunhan vain on hevosia.

Oli kulunut kolmisen tuntia ja pannullinen kahvia. Kämppäkaveri halusi ulos tupakalle.

Istuimme pihakeinussa.

”Mitäs noin muuten elämään kuuluu?”

Eipä juuri mitään. Puhutaanko vähän lisää hevosista?

”Joo, puhutaan vaan.”