Tämä tapahtui eilen.

Sinä et ole mitenkään erityinen, mutta kuuntele tämä, hän avasi keskustelun.

Linkin takaa paljastui metallimusiikkia. Tarvitaan joku minua perehtyneempi määrittämään, oliko se death metalia vai black metalia. 

Hän halusi kertoa eksistentialismista, lainasi Dostojevskia ja totesi, että ihmisyyden ytimessä on samojen virheiden toistaminen uudelleen ja uudelleen. Ihminen kiertää kehää. Ihminen on vajavainen eikä tule sen kummemmaksi, ja siksi palaan vieläkin sinuun.

Käytät edelleen ihan liian isoja sanoja ihan liian leväperäisesti, ajattelin. Olin ehkä vähän käärmeissäni.

En nimittäin koskaan pyytänyt olla kenenkään virhe. 

Me käytiin teini-ikäisinä kerran elokuvissa eikä pidetty edes toisiamme kädestä.

Tämä rituaali toistuu yleensä noin kerran vuodessa: eksistentialisti tahtoo keskustella syvällisesti, joskus kasvotusten, joskus näppäimistön välityksellä, joskus humalassa. Keskustelu pyörii sen ympärillä, kuinka monta vuotta sitten minä olin hänelle jollain lailla määrittävä tekijä, mutta hän ei ollut minulle.

Yleensä se aiheuttaa minussa lähinnä lievää ärtymystä. Niin aiheutti nytkin.

Mutta tällä kertaa jäin myös miettimään sitä, kuinka ihminen helposti toistaa tiettyjä käyttäytymismalleja etenkin suhteessa toisiin ihmisiin. Niin kuin esimerkiksi: juoksee rakkautta karkuun aina sen kohdatessaan. 

Eikä tule sen kummemmaksi.

Enkä tule sen kummemmaksi.