Oppa

Tästä on jo useampi vuosi.

Seisoin Yokohamassa asemalaiturilla odottamassa junaa takaisin Tokioon.

Huomioni kiinnittyi samalla laiturilla pokkaria lukeneeseen pitkään mieheen. Mies näytti aasialaiselta, mutta kirja oli englanninkielinen. Haruki Murakamia.

Miksi kukaan haluaa lukea Murakamia englanniksi, muistan ajatelleeni. Miksi kukaan ylipäätään lukee Murakamia?

Ehkä se on joku kolmannen polven maahanmuuttaja Yhdysvalloista, yrittää löytää yhteyden isovanhempiensa synnyinmaahan, ajattelin. Tai jotain.

Kuulutus varoitti lähestyvästä junasta. Ihmiset asettuivat jonoon.

Äkkiä mies lähestyi minua ja kysyi englanniksi, meneekö juna Shinjukuun. Vastasin myöntävästi ja livahdin junaan ihmisvirran mukana. Mies seurasi perässä.

Muutaman aseman jälkeen mies aloitti keskustelun. Mistä olen kotoisin? Minne olen menossa?

Ei junissa puhuta, ajattelin, varsinkaan vieraiden kanssa.

Mies kertoi olevansa kotoisin Etelä-Koreasta ja muuttaneensa juuri Australiasta Tokioon. Kävi ilmi, että hän puhui varsin hyvää japania. Kävi ilmi, että minä puhun koreaa.

Junan lähestyessä Ebisua mies ehdotti: jäädään tässä pois.

Tein juuri niin kuin yksikään terveellä järjellä ja itsesuojeluvaistolla varustettu ihminen ei siinä tilanteessa tekisi ja sanoin: jäädään vaan.

Kolme baaria ja yhtä taksiajelua myöhemmin olimme päässeet Shinjukuun. Vielä yhdet, mies ehdotti. Hän oli tarjonnut koko illan.

Minusta tuntuu, että sinä olet minun kohtaloni, mies sanoi lasinsa äärellä. Tiesin kyllä, että juna menee Shinjukuun, mutta tarvitsin syyn puhua sinulle.

Minusta tuntuu, että minun pitää nyt mennä, sanoin.

Kiitin illasta, maksoin juomat ja juoksin kuumassa kesäyössä viimeiseen metroon.

En muista hänen nimeään. Kutsuin häntä sen illan isoveljeksi, oppa.

En tiedä, miksi muistan hänet nyt.

Suhteet Oma elämä Matkat

Joutsenet

Tämän ei tosiaan pitänyt olla mikään lintublogi.

Ei tämä varmaan olekaan, mutta maalla kevät on lintujen aikaa.

Ensimmäiset tulevat jo, kun pellot ovat vielä lumen peitossa, joki jäässä ja kevät vasta lupaus tulevasta.

Pikkuhiljaa väenpaljous kasvaa. Hiljaisen talven jälkeen äänimaailma on yhtäkkiä korviahuumaavan rikas: lokit, kurjet, töyhtöhyypät ja kuovit tuntuvat kilpailevan siitä, kuka saa aikaan eniten ääntä. Välillä taivaanvuohi lentää yli. Sillan alta lentoon viuhuvat telkät. (Yleensä juuri silloin, kun ylität sitä hevosen kanssa.)

Savupiipussa torailevat naakat.

Ja sitten ovat joutsenet. Toisina vuosina niitä on vain muutama pariskunta. Toisina pellot täyttyvät valkoisista hahmoista, jotka ovat yhtä aikaa liikuttavan kömpelöitä ja arvokkaita.

Tänä vuonna niitä on kymmeniä. (Seuraan on lyöttäytynyt myös yksinäinen kurki, joka ehkä haluaisi olla joutsen. Tai mistäs minä sitä tiedän.)

Lähestyvän joutsenen tunnistaa kaukaa. Useimmat ilmoittavat itsestään kuuluvilla toitotuksilla ja törähdyksillä, ja linnun ollessa kohdalla voi kuulla sen siiveniskut. Se ei ole mikään pieni ääni: täysikasvuisen joutsenen siipien kärkiväli on yli kaksi metriä.

Ilma liikkuu. Kesä tulee.

Puheenaiheet Ajattelin tänään