Olin kävelemässä kotiin pari päivää sitten vietettyäni yhden ihanimmista päivistä ja illoista naismuistiin. Kuljetin burgereilla ja majoneesilla pehmustettua takamustani kotikatua alas ja mietin, että tämän illan ja päivän tulen muistamaan aina. 

Näin on. 

Kotioven lähestyessä ryhdyin kaivamaan taskusta avainta. Kouraan tarttui ensin kuitenkin puhelin, joten jatkoin etsintää toisesta taskusta puhelin kädessä. Noin pari sekuntia tämän jälkeen huomaan, että jonkun toisen henkilön käsi koskettaa omaani. Seuraavaksi tajuan, että rinnallani on kaksi miestä joista toinen riuhtaisee puhelimen kädestäni.

Huudan jotain epämääräistä – hei, hey, hi – ja lähden juoksemaan miesten perään. Ihan turhaan. Kolmekymppiset lihaksikkaan oloiset miehet ovat niin paljon edellä, että tällä tantalla ei ole minkäänlaista jakoa juoksukilpailussa. Tajuan myös, että jos haluan pitää omasta hengestäni kiinni, ei kilpajuoksua kannata jatkaa kovinkaan pitkälle pimeälle kujalle. Vieressä ollut pyöräilijäkundi huutaa nopeasti, että ”Let me try and help you!” ja lähtee polkemaan kundien perään. Tässä vaiheessa on kuitenkin jo epäselvää kummalla vorolla puhelin on ja kun varkaat päättävät haarautua erimatkaan on pyöräilijän mahdotonta seurata heidän perässään. Pari edelläni kulkenutta tyttöä katselevat myös ympärilleen, mutta eivät reagoi tilanteeseen sen enempää ja miksi niin tekisivätkään.

Siinä sitä sitten seisoa törötin avain toisessa kädessä ja tyhjä koura toisessa. Kävelin hölmistyneenä kotiin ja heitin takin tuolille. Kiroilin. Siinä menivät sitten kaikki valokuvat ja videot koko reissun ajalta ja muutama tähtihetki syksyltä – tämän ihanan päivän tuotokset mukaan lukien. 

Mitäpä tähän toteamaan. Se on onneksi vain puhelin ja mun elämässä niitä näköjään tulee ja menee. Sanoisin kuitenkin, että hieman liian tiuhaan

Muistot säilyvät onneksi mielessä. Ihanasta päivästä pidän aina kiinni. Illan viimeiset minuutit aion unohtaa.

ps. Sekä US- että Suomi-numero on voimassa, mutta kumpikaan ei vastaa, koska ei ole puhelinta mihin SIM-kortin voisi laittaa. Muut härpäkkeet ovat vielä toistaiseksi tallessa eli Skype, Facebook ja kaikki muut world wide webin sovellukset tavoittavat – aina silloin kun olen kotona 😉 

pps. Meikäläisen tunnistaa tämän jälkeen kadulla kaulassa roikkuvasta kamerasta ja kompassista, rannekellosta, paperikartasta, taskusta pikottavasta laskimesta (jotta osaan tipata), kainalossa kulkevasta Monopolista (jotta on jotain pelattavaa, kun aika käy pitkäksi) sekä tietenkin valokuva-albumista, josta selailen ystävien kuvia ja kirjoitan niiden reunoille hauskoja kommentteja (teen tätä, kun odotan dösää) 😀