Hei sinä, pitkästä aikaa.

Minulle kuuluu hyvää. Huomasin juuri, että siitä on pitkä aika kun viimeksi kirjoitin. Mutta se on okei. Asiat ovat eri tavalla kuin silloin. Siis hyvällä tavalla. Minun ja Kutsumattoman Vieraan suhde on muuttunut. Olen ottanut aikaa kaikelle, kerännyt voimia ja antanut asioiden tapahtua. Mutta kuitenkin:

Olen onnellinen.

Olen mennyt itseni kanssa eteen päin.

Olen edelleen sitä mieltä, että masennus on Kutsumaton Vieras, näätäeläin vailla käytöstapoja. Mutta usko tai älä, olen hänet ottanut lemmikiksi. En kuitenkaan suhtaudu häneen kuin paijattavaan sulonokkaan, jota rakastetaan. Hän on enemmänkin tutkimuskappale, jota seuraan sivusta, johon suhtaudun hieman varauksella, mutta jota yritän ymmärtää. Olen huomannut, että häntä vastaan nujakoiminen ei auta. Vaikka kuinka koitin nakata hänet pois niskasta pitäen, luikersi hän nokka pitkällä aina takaisin ja seurasi joka paikkaan. Huomasin, että ignooraaminen ei auta. En ole iloinen siitä, että hän on täällä, mutta on tärkeää, että pidän siitä torahampaasta huolta, koska olen huomannut ettei hänelläkään ole helppoa.

Eräänä tavallisena talvipäivänä kävin kaupassa. Lumi narskui maiharieni ja Kutsumatton Vieraan tassujen alla. Kimaltavat lumikiteet leijaili ilmassa ja näätäeläin pulputti omiaan normaaliin tapaan. Minun mielessäni pyöri ostoslista johon kuului maitoa, tölkillinen tonnikalaa ja riisinuudeleita. Keräilin ostokset nopeasti, mutta jugurttien kohdalla havaihduin kuinka pulputus oli loppunut ja näätäeläintä ei näkynyt. Samantien sain idean livistää kaupasta mahdollisimman nopeasti ja hiljaa ja jättää se riiviö kauppaan. Jospa se ei osaisi enää takaisin. Kuitenkin perstuntuma sanoi, että kaikki ei ole nyt hyvin. Aloin kiertelemään kauppaa ihan muina miehinä, ei sillä että olisin siitä pönttösudista välittänyt. Löysin hänet korttihyllyn äärestä istumasta ja… itkemästä. Hän vollotti isoja kyyneleitä ja piti erikoista sopertavaa ja vinkuvaa ääntä. Minut nähdessään hän osotteli joitamia kortteja ja ymmärsin mitä hän suree. Minullekin tuli paha mieli. Erikoisin asia oli mitä tein seuraavaksi. En kävellyt kylmästi ohi vaan menin näätäeläimen luo, nostin sen seisaalleen, pudistin turkin, otin häntä tassusta kiinni ja lähdin kassojen kautta takaisin kämpille.

Sen jälkeen olen suhtautunut Vieraaseen eri tavalla. En häädä, en säti enkä huuda. Mutten pahemmin pidäkään hänestä. Hänellä on paha tapa tärvellä niin mieliala, muuttaa hyvä asia huonoksi ja innostuneisuus lannistumiseksi. Kerta hän pyörii nilkoissa minun on ollut pakko keksiä jokin muu lähestymistapa. Me käymme terapiassa yhdessä. Nostamme sen terapeutin kanssa yhdessä valokeilan alle, tutkimme sitä ja keskustellaan minun ja näätäeläimen välisestä suhteesta. Luulen sen tekevän hyvää meille molemmille. Tämä karvakasa osaa olla häijy, julma, välinpitämätön, väkivaltainen ja ilkeä, mutta luulen hänellä olevan jotain tärkeää asiaa minulle. Näätäeläimet eivät ole kovin hyviä itseilmaisussa eivätkä he käy koulua, jossa voisi oppisivat kirjoittamaan.

Aika on tehnyt meille hyvää, mutta koen itseni voimaantuneen. On ihana palata taas.