Kenkien kätkemä – avautuminen kenkämeren keskeltä

Kesäkengät, talvikengät, välikausikengät, tennarit, ballerinat, sandaalit, feikkicrocsit, sisäpelikengät, tarralenkkarit, juoksulenkkarit, normilenkkarit, kävelykengät, kumpparit, kuomat, maiharit, korkkarit, nilkkurit, juhlakengät, tossut, turvakengät, monot ja kusiluistimet.

Kaikkea edellä mainittuja tarvitaan x 6. Kaikki nämä kengät asuvat lapsineen ja molemman sukuhaaran serkkuineen valtoimenaan eteisen lattialla. Joskus jopa pihalla asti. Muutama kenkäpari on saattanut eksyä kaappiin, jossa niiden koti olisi oikeasti.

Tästä huolimatta toukokuussa ovat kaikki kesäkengät hukassa. Kaatosateen aikana ei löydy kuin yksi kumisaapas ja sekin väärää kokoa. Ensimmäisenä pakkasaamuna klo 07.14 etsitään paniikissa kuomia. Samoin tein, kun Wilmaviesti kilauttaa talviurheilukauden alkavan koulussa, alkaa soijaa pukkaamaan. Monot ovat varmasti väärää kokoa eivätkä viime vuotiset hokkarit enää mahdu teinin maata pitkin rikkaruohon tavoin kasvavaan jalkaan. Missäs ne monot ja hokkarit muuten olivatkaan?

Kenkiä

Vaikka omistat puoli tusinaa poikien mustia juhlakenkiä, silloin harvoin kun niille olisi käyttöä, sulla ei ole oikeaa kokoa. Ei koskaan! Tytöllä taas on juhlakenkiä ämpärillinen, koska kenkiä ja käsilaukkuja ei voi olla liikaa. Tyttären mielestä kengät on ihkuja ja balleriinoja, joita voi käyttää juhlakenkinä, ei nyt ainakaan hänellä ole yksiäkään ylimääräisiä. Niitä voi pitää kesällä muutenkin. Varsin kuralätäkössä sadesäällä sillain, että kaikki paljetit ja glitterit lähtee irti.

Tytöille löytää kivasti kenkiä kirppareilta. Pojille huonommin. Minun vanhimman poikalapseni kengät kestävän vain yhden seasonin. Turha yrittää säästää kevään kenkiä syksyksi. Ne ovat rikki jo ennen juhannusta. Mitään ei jää muistoksi jälkipolville.

Olen ostanut hänelle 200 euron kengät ja 20 euron kengät. Sama tuhoon tuomittu kohtalo oli molemmilla. En ymmärrä, miten teinini hiihtää eteenpäin, mutta pohja jää kengistä matkalle. Olen hätäpäissäni korjannut hänen kenkiään jeesusteipillä aikaisin aamulla, jotta lapsella olisi jotkin lapikkaat joilla kouluun lompsia.

Rikkinäinen kenkä

Ajattelin olevan vallan näppäkätevää, kun on sama kengännumero mukulan kanssa. Juu, ei. Tennarini ottivat jalat alleen. Itse taas käänsin mukulani mustat kuomat. ”Miks sulla on mun kengät!” huudahdus toimii ihan molemmin puolin.

Se on kyllä rikkaus, kun on monta erilaista lapsukaista ja siten monta erilaista suhtautumista kenkiin. Kerran tyttölapseni lähti kouluun kaksien kenkien kanssa, koska halusi esitellä uudet, aivan ihanat kenkänsä kavereille. Sen jälkeen hän kaivoi pussista lenkkarit takaisin jalkaan ja pakkasi uudet, aivan ihanat kengät pussiin etteivät likaannu. Poikien kanssa ei ole esiintynyt vastaavaa. He usein vain survovat jalkineet paikoilleen ja viimeistään kävellessä ne painuvat kunnolla kohdilleen.

Isämies on kaikista rennoin kenkäpersoona.
”Mitäs jos kaikki sun kaks käyttökenkäparia leipoo kii samaan aikaan?”
”No eiköhän tuolta jotkut sisäpelikengät löydy”.
Asia vilpitön.

Pienet kengät

Onhan se myös liikkistä, kun eteisessä on kenkämeri. Se tarkoittaa, että tässä talossa on eloa ja oloa. On vauhtia ja vipinää sen verran, ettei herrasväki ehdi jalkineitaan hyysätä. On erikokoisia ja erivärisiä kenkiä.

Joku pieni, on laittanut kenkänsä siistiin, vinoon riviin liian keskelle lattiaa. Isot, linttaan astutut lenkkarit on potkittu nurkkaan keilaten samalla kumoon pitkä kumisaapasdomino. Vieraat kengät kertovat kavereiden tulleen kylään. Tulee lämmin ja kotoinen olo. Täällä on elämää!

Ennemmin otan nuo sikin sokin jaloista pois potkitut popot, kuin yksinään viivasuorassa rivissä nöpöttävät omat tossuni.

Perhe Lapset Lasten tyyli Vanhemmuus

Valikoivan nirsot lapset

Kauheimpia lapsuuden koulupäiviä olivat kesäkeitto-, pinaattikeitto- ja kaurapuuropäivät. Punajuuresta saan edelleen oksennusrefleksin. Lapsena onnistuin aina suorittamaan kaalikääryleelle ruumiinavauksen eli söin vain sisukset. Ne pahat kaalikuoret piilotin jonnekin perunankuorien tai servetin sekaan. Edelleen syön kaalini vain raakana. Enkä juo kahvia tai kaljaa, koska molemmat maistuvat kuralle.

Tätä pohjaa vasten en ole koskaan pakottanut lapsiani syömään inhokkiruokiaan. Näkömakua en suvaitse eli pelkän tuijotuksen perusteella ei voi tuomita mitään eikä ketään. Maistaa pitää kaikkia ruokia ja jos edelleen sen maiston jälkeen kokemus on karmea, niin sitten saa olla.

Kaksi voileipää.
Kuvassa on neljävuotiaan leipä ja kolmevuotiaan leipä. Jos kolmevuotiaan leivän päällä on makkara, makkara heitetään koiralle.

Mieheni on meidän perheen komposti, jolle syötetään kaikki ällö pahoista konvehdeista alkaen. Hän on ainut meistä, jonka hampurilainen tulee kaikilla mausteilla.

Voi hampurilainen! Olen alkanut käyttää hampurilaisfirmojen appeja myös siksi, ettei mun tarvitse luetella kuuden hengen tilausta ääneen ja huolehtia myyjän saavan oikein joka kommervenkin. Olemme pari kertaa saaneet tilauksen ”kaikki muut pois paitsi ketsuppi” käänteisenä eli ”poistin ketsupin ja jätin kaiken muun”.

Mun hampurilaiseen ei tule suolakurkkuja eikä sinappia. Teini ei syö juustoa eikä sipulia. Tytär ei syö sipulia eikä suolakurkkuja. Neljävuotiaan hampurilaiseen tulee vain sämpylä, pihvi ja ketsuppi. Kolmevuotiaalle pelkät sämpylät ja ketsuppi. Jätän aina viimeiseksi isämiehen burgerin, johon saa tosiaan laittaa kaiken, mitä tarjolla on ja sekajätteestä loput. Toivon kokin huokaisevan mieheni ruuan kohdalla, että on tässä perheessä joku normaalikin.

Kun aloimme seurustelemaan mieheni kanssa silloin sata vuotta sitten, saimme usein riidan aikaan grillin luukulla. Siis ihan keskenämme. Pyysin tilaukseni ilman sinappia ja suolakurkkuja. Mieheni mielestä se oli noloa ja suorastaan huonoa käytöstä napsia ruoka-aineita pois. Minä taas en ymmärtänyt, miksi ihmeessä pitäisi väkisin kyynel silmässä nieleskellä sitä järkyttävän pahaa sinappia, jos sen kerran saa pyytämällä poiskin. Täällähän ihan hei niinku kysytään, mitä mausteita!

Pizzan palat
Tyttären pizzaan ei sotketa ananasta. Ainakaan enää toista kertaa…

Kotona ruokaa tehdessä yritän huomioida kaikkien toiveet, koska ymmärrän, miten vaikeaa (ja hidasta) inhokkiruuan syöminen voi olla. Tässä parit esimerkit. Teini ei syö mitään juustoa missään muodossa yhtään missään. Neitokainen ei syö ananasta tai tomaattia. Kukaan lapsista ei syö sipulia. Isommat lapset inhoavat keitettyä porkkanaa. Nuorimmainen ei syö makkaraa tai kanaa. Lisäksi bonusnumerona kaksi tyyppiä on laktoosittomia ja muutama ruoka-aineallergia siihen päälle.

Ymmärrän, että on varsin länsimaalaisen ihmisen ongelmaa rutkuttaa ruuasta. Jos olisi nälänhätä, söisin kiitollisena kaikki punajuuret, hillosipulit ja suolakurkut kuorineen päivineen.

Meillä on mistä valita. Pelkästään artikkelia ”maito” on pienessäkin kaupassa neljä juoksumetriä jos jonkinlaista purnukkaa. Perinteisen vaaleansinisen, sinisen ja punaisen ohella voit valita vapaata, luomua, kiehua, kauraa, soijaa tai yöllä lypsettyä. Haluatko Valion, Arlan, Satamaidon, Juustoportin, Pohjolan Meijerin vai kenties Oatlyn maitoa?

Koska voin valita, syönkö omenan vai banaanin, kauraleipää vai ruisleipää, miksi lapseni ei saisi valita?

Leivoksia
Tyttären leipomuksia. Nämä kelpaavat kaikille.
Perhe Ruoka ja juoma Lapset Vanhemmuus