Kaikessa ihanuudessaan vauvavuosi on raskas. Joskus se voi olla myös ihan helvetin raskas. Vaikka meillä on neljä muksua, jokainen on ollut vauvana erilainen. Meillä on ollut vatsavaivainen ”suoraahuutoavauva” sekä tyytyväinen ”nukunvaikkailmapommituksessa” vauva. Mitä enemmän he kasvavat, sitä enemmän he ehkä ulkoisesti muistuttavat toisiaan, mutta luonteenpiirteet menevät aina vain kauemmaksi toisistaan.
Näin neljän lapsen kenttätutkimuksen perusteella totean elämän vauvan kanssa helpottuvan, kun ensimmäinen vuosi tulee täyteen. Niillä main lapsi oppii kävelemään itse, syömään joten kuten itse ja nukkumaan parempia yöunia. Lapsi osaa myös ilmaista itseään paremmin. Kaiken tämän saa myös toki negatiiviseen valoon. Vauvasta kuoriutuu holtiton taapero, joka muistuttaa koko ajan kolmen promillen kännissä olevaa aikuista.
Seuraavaksi elämän huomaa helpottuneen, kun lapsi täyttää kolme. Hyvällä säkällä se toukka on jo vaipaton, nukkuu yönsä heräämättä ja syö itse. Huonolla säkällä ei. Usein tässä kohdin lapsi jo juttelee kohtuu järkeviä. Ainakaan ei enää tarvitse arvailla, mitä hän tahtoo. Enää ei lelupakettien mukaan tarvitse pelätä, että tenava työntää pikkulegoja nenään tai nielaisee pet shopin asusteet. Huolien määrä joko puolittuu, kun huomaa, että lapsi kasvaa ja kehittyy tai sitten voi ottaa lisää kierroksia huolimyllyyn, kun jokin oleellinen asia ei sujukaan.
Tämän jälkeen seuraava etappi on viis vee. Tässä kohdin lapsi alkaa olla pieni aikuinen. Ihan kuin jokin tonttu tai menninkäinen. Mukula pohtii ja kyselee. Hän jaksaa keskittyä. Tässä kohdin osalla lapsista toimii jo itsesuojeluvaisto, eikä tarvitse murehtia, että kullanmuru tieten tahtoen syöksyy sementtiin. Osa yksilöistä ei saavuta itsesuojeluvaistoa lainkaan koko elämänsä aikana.
Eskari yllättää aina vanhemman, mutta vielä ei tarvitse hätääntyä. Eskarilaisen saa vielä tarvittaessa yöllä viekkuun nukkuun ja äiti / isi saa auttaa takin vetskarin, kengän nauhojen tai hanskojen peukalon kanssa.
Ekaluokka iskee aina huoltajan kumoon kuin purkupallo. Ekana koulupäivänä siinä koulun pihamaalla kyyneleitä nieleskellessä kelaa synnytyskertomustaan ees taas mielessään läpi ja yrittää ymmärtää ajan kulumista. Koulun myötä muksun reviiri laajenee ja napanuora venyy, kunnes aikanaan napsahtaa poikki. Peruskoulu tuo kopallisen uusia kavereita joiden luo on helppo mennä kylään, vaikka suoraan koulusta päin ilmoittamatta vanhemmille mitään. Lapsen ikää ei enää mittaa vuosissa, vaan sen mukaan, millä luokalla hän on. Angstin määrä kasvaa vuosien mukana. Suosittelen aloittamaan luopumisharjoitukset lapsen itsenäistymisen ja yhä lisääntyvän omatoimisuuden myötä. Lapset ovat vain lainaa.
Alakoulu yleensä puksuttaa eteenpäin vanhempainvartista toiseen, kunnes eräänä iltana istut kuudennen luokan joulujuhlassa. Jostain mielenperukoilta kömpii ylös kaihoisa huomio, että ne oli muuten tässä. Koulun joulujuhlat nimittäin. Kuudennen kevätjuhlasta tulee kotiin iso pieni ihminen.
Yläkoulu on saakelin ahdistavaa. Missä ne vuodet meni? MISSÄ? Sitä muistelee omia yläastevuosiaan hiukan punastellen. Samoin tein alkaa googlata lasten kasvatussäkkiä tahi muuta tynnyriä, jonne voisi jälkikasvunsa jemmata. Eka päivä seiskalla jännittää koko perhettä. Eka viikko seiskalla jännittää koko perhettä. Ei siinä yleensä montaa päivää mene, kun koulusta tulee kotiin täysi teini. Lapsi on kadonnut viimeistään nyt.
Teini tuo kotiin tuttuja kavereita, mutta myös uusia. Vaikka toisinaan tekisi mieli kuunnella oven läpi korva juomalasin pohjassa kiinni teinien touhuja, sitä yrittää keskittyä olemaan ”vähemmän nolo”.
Itse matkaan jossain tässä kohdin lasteni kanssa. Voin kertoa, että jahka sitä on selvinnyt seiskan aiheuttamista rytmihäiriöistä, edessä siintää rippijuhlat. Onko pakko tehdä keittiöremontti vai voiko jättää vasta mahdollisiin ylppärijuhliin? Silmien edessä vilisee actionleffa, jossa ovat ysiluokan kevät ja yhteishaku, amis, lukio, kirjakaupan kuitit, ajo-opetuslupa, tyttö/poikaystävät, kännit (omat ja toisten) ja mökkiviikonloput.
Sitten näkee sielunsa silmin, miten samainen äiskän oma kultapupumurunen suorittaa kadettikoulun ja kaksi yliopistotutkintoa sekä hommaa kuuluisan puolison, pari kaunista lasta, sijoitusasuntoja ja istuu innovatiivisen vientiyrityksen johtoportaassa nostamassa osinkoja samalla, kun ajaa itse huvipurtensa Teneriffalle.
Elämä on vain siitä vekkulia, ettei se mene aina niin eikä näin. Koko pakka voi mennä sekaisin sekunissa. Sanotaan aikuisen tehtävän olevan tuottaa lapselle pettymyksiä, jotta hän oppii kestämään niitä. Sanoisin, että lapsen suurin tehtävä on kasvattaa aikuista. Lapsi kasvaa ja karkaa erilleen vanhemmistaan. Tekee omat päätöksensä, valintansa ja hakkaa päätänsä juuri siihen samaan puuhun, kuin jo vanhempansa aikoinaan.
Milloin elämä lapsen kanssa helpottaa? Ei koskaan. Sitten kun ne kurjat muuttavat pois, niitä tulee ikävä. Näen jo itseni istumassa yksin lastenhuoneessa nalle sylissäni. Katson kaihoisasti kaikkien neljän lapseni yksivuotiskuvia. Sekoitan teetä muumimukissa kilisevällä Pikku Myy -lusikalla ja silitän vanhaa Turtles-tyynyä. Eipä ole muuta, kuin aikaa. Aikaa muistella. Siihen asti aion halia jokaista lastani joka päivä. Kasvakaa isoiksi jokainen vuorollanne.
