sateenkaari perheiden valmennuskurssi 1/5

 

Sateenkaari perheiden valmennus kurssi 1/5

Tämä kyseinen kurssi alkoi viime tiistai iltana. Fiilikset tuosta on tosi hyvät. Oli mukavaa, vaikka jännitin (jälleen kerran) aika paljon. Musta kyl tuntu että en osannu kertoo sielä omista elämän asioista mitään. Menin lukkoon aina vähän väliä. En kyllä ymmärrä miksi menin niin lukkoon, kuitenkin hyvät ja turvalliset ihmiset kenen kanssa voi keskustella.

Sieltä jäi aika paljon aiheita ja asioita mitä jäin jälkikäteen pohtimaan. Ja nyt kun rauhassa miettii, mua jännittää ja pelottaa toisten ihmisten ajatukset meidän perhemuodosta, jatkuva ulos tuleminen (päiväkodeissa, hiekkalaatikolla leikkivien lasten vanhemmille, sukulaisille). Tiedän syvällä sisimmissäni että perhe-elämä D:n kanssa onnistuu varmasti. Arjessa en usko tulevan mitään suurempia brobleemia. Tiedän että mulle raskaimmaksi asiaksi tulee kyllä se, jos täytyy alkaa puolustaa omaa perhettä kovastikkin, toisten mielipiteiden ja asenteiden takia. Toivottavasti kuitenkin eletään jo sellaisella ajalla että näin ei täytyisi paljon tehdä, kaikkien perheiden Suomessa. Myös se jännittää D:n puolesta, tuleeko milloin fiilis siitä että meidän lapsi on myös hänen lapsi (biologinen vanhempi kun ei ole).

Olin jotenkin ajatellut että kyllä kaikki mun ympärillä tietää, mutta ei se ehkä ihan näin ollutkaan. Periaatteessa kaikki tietää. Töissä osa (ehkä enemmänkin kuin ketä minä itse tiedän), mun ystävät tietää, mun perhe. Sukulaiset tosin ei tiedä, mikä on aika surullista. Äiti toppuuttanut että ei kerrota, koska sielä niin moni ei voisi hyväksyä.

Joskus mietin, kun tulevaisuudessa (toivottavasti) pidetään D:n kanssa häät. Niin ketä sinne kutsun. Jollain tapaa (pienen pieni osa musta) haluis isot häät, kutsua kaikki.. En kestäis ajatusta kuitenkaan siitä kuinka moni jättäisi tulematta, sen takia kenen kanssa haluan olla lopun elämääni. Olen siten tullut pitkän ajattelun kautta siihen, että ehkä meillä on pienet ja intiimit häät, jossa on vaan ne ihmiset jotka meitä rakastaa. Hassua ajatella että mun sukulaiset ei esim. tiedä että oon kihloissa, asun ihmisen kans jota rakastan yli kaiken, jonka kanssa ollaan perustamassa perhettä. Haluaisin huutaa koko maailmalle (kun lapsen joskus saamme), että katsokaa tässä meidän kaunis lapsi jota on odotettu kauan. Ollaan onnellisia!Ehkä vielä jonakin päivänä tullaan heille kaapista ulos. Musta ois ihana olla läheisimmissä väleissä sukulaisten kanssa. Katotaan kun vauva syntyy, edesauttaako se asiaa mitenkään. Ehkä, tai sitten ei. En ota siitä mitään paineita.

Todella hämmentävä olo. On me ja meidän perhe, meidän ympärillä on suojamuuri, joka koostuu meille läheisistä ihmisistä jotka rakastaa meitä. Mutta sen muurin toisella puolella, sielä asiat vaa leijuu, on epävarmaa. Tuntuukohan muistakin tältä. Esimerkiksi heillä joilla on ulkomaalainen puoliso, eikä heidän perhe ehkä hyväksy sitä. Tai joilla on vammainen lapsi, joiden on myös tultava ”kaapista” ulos ja oltava tosi vahvoja. Tai heillä jotka on saaneet lapsen vahingossa ja joka on ei toivottu. Tai heillä joiden perheessä on ongelmia mitä he häpeävät.

Tässä kun noita luettelin, tajusin että ”hei, ei meidän perhemuoto ole ainoa jolla ehkä on tämmösiä fiiliksiä ja ajatuksia”.

Ei olla yksin. Eikä pidä leimautua.

Mulle se kuitenkin on vähän vaikeeta, oon elänyt niin heteropohjaisessa ympäristössä, että minuna oleminen on jo leima. Koska olen erilainen ja taistellut sen eteen monia vuosia, kärsinyt siitä tavalla ja toisella. Niin henkisesti kuin fyysisestikkin.

Tämä blogin kirjoittaminen on auttanu mua paljon. Tiedän että en ehkä tämmöisistä asioista tuola puhuisi julkisesti. Tämä täällä kirjoittaminen on minulle sopivaa julkista puhumista. Tiedän että tulen kuulluksi edes yhdelle lukijalle. Toivon että tää mitä täälä kirjoitan, herättäis tunteita ja ajatuksia.

Mulle osittain vaikeeta on myös omien tunteiden näyttäminen (erityisesti niiden pelottavien tunteiden). Ollaan puhuttu siitä D:n kanssa paljon. Tosi paljon. Muistutetaan toisiamme usein, että meidän kodissa saa näyttää kaikkia tunteita. Se on aika helpottavaa. Tietää että täälä on turvallinen ympäristö ja paikka missä voi tuntea mitä tahansa. Tein siitä myös pienen taulun, muistuttamaan tästä aiheesta. (Tällaisen ”iskulauseen” kuuluisi olla monessakin tuntemassani kodissa).

 

 

”In this home You can show all the emotions”

 

Asiasta nyt toiseen.. Nyt kun tämä sateenkaari kurssi alkoi, tuli entistä vahvempi olo siitä, että me aletaan yrittämään lasta heti seuraavan kerran kun ovuloin. (Noin) laskelmieni mukaan se olisi marraskuun alussa. Silloin lääkärillä ei pitäisi olla mitään sitä vastaan (kurssin viimeinen kertakin juuri sillä viikolla). D:n kanssa päätettiin että halutaan tehdä se heti kun vaan mahdollista, vaikka lääkäri tähän tuumaisikin vielä että ”odottakaa nyt vuoden alkuun ja miettikää vielä, koska olette niin nuoria”.

Oon jollain tapaa todella katkera hänen sanoistaan. Musta tulee esiin leijona emo joka pitää puolensa.

Tässä kuvaa meidän pienestä ”leijona” pojasta :p

 

Jiro <3

Elikkäs nyt vielä olisi odotettava 4 viikkoa, ei paljon! Nää viikot tulee menemään töiden parissa, sateenkaari valmennuksessa, psykologi käynneissä, lasten hoidossa, Jiron kanssa uusiten temppujen parissa. Fiiliksen mukaan, näen vielä ystäviä jos jaksan. Työ tätä likkaa kuormittaa sen verran tällä hetkellä että vapaapäivät menee pääasiassa töistä palautumiseen. Mutta nautitaan syksystä ja kauniista väreistä!

syksystä puheen ollen, 5.10.2014 tuli tasan vuosi mun ja D:n ensi treffeistä, vuosi tässä jo mennyt niiiin nopeasti ja paljon on tähänkin mahtunut.

Sellaista ajtuksen juoksua tänään..