Klinikan psykologi käynti, pari päivää sitten:

Muistin koko homman vasta aamuvuorossa, en onneks sen ansiosta kerenny stressaamaan paljoa ennen käyntiä. Töissä kun sitä vipinää riittää 🙂

Mut tunti ennen käyntiä, tärisin kun haavan lehti ja vatsa oli sekasin. Mua suorastaan pelotti.

Kaikkien lähimmäisten kannustamisesta huolimatta.

Bussi matka töistä klinikalle oli yhtä jännitystä.

Pelasin puhelimella sudokua mahdollisimman paljon etten kerkeä kauhukuvia maalaamaan seinille. Se toimi.

Keskustassa näin D:n (D on siis avopuolisoni, helpompi kirjoitella kun on nimi/nimimerkki mitä käyttää.), joka sai mua vähän rauhoittumaan.

Toki kun mä lopetan jännittämisen, hän aloittaa.

Klinikalla istuttiin ja odoteltiin.

Koitettiin puhua aivan muusta.

Ei menny kauankaan ko päästiin vastaanotolle.

Vastassa oli persoonallisen ja lämminhenkisen oloinen nainen, meidän psykologi.

Käynti meni mun mielestä tosi hyvin. Paremmin ku olin osannu odottaa (toki kun pahinta pelkäsin).

Saatiin hyviä asioita ajateltaviksi ja vastauksia kysymyksiimme, sekä lisää itseluottamusta.

Esimerkiksi, miten kertoa lapselle miten on maailmaan tullut. Kuinka kulttuuri erot voi vaikuttaa. (D on ulkomaalainen, josta aihe tuli esille).

Oon jollain tapaa sanaton. Hirmu huojentutnu

. Se meni vaan niin hyvin. Oon tosi tyytyväinen klinikan palveluun tällä hetkellä. 🙂

Seuraavaks odotellaan lääkärin soittoa labroista.

En vaan malta odottaa että päästäis jo ekaan inseminaatioon!! Mahdollisesti ens kuun puolessa välissä 😉

Fiilikset on siis aivan katossa ja tosi odottavaiset. D on myös tosi onnellinen tästä hyvästä psykologi käynnistä.

D odottaa kans innolla koska pääsis alottaa hoidot kunnolla.

Tällä hetkellä ollaan siis tosi onnekkaita ja onnellisia.

Tämän päivän lääkärin soitto:

Lääkäri soitti, kertoi labratuloksista tänään. Kaikki on hienosti, oon kuulemma priima kunnossa.

Kuitenkaan hän ei halua aloittaa inseminaatiohoitoja vielä, vasta vuoden lopussa.

Kunnes ollaan käyty sateenkaari perheille suunnatussa perhe valmennuksessa. Sen jälkeen suostuisi meille inseminaation tekemään.

Perusteli asiaa sillä, kun ollaan nuori pari, eikä mihinkään kiire.

Ymmärrän täysin lääkärin pointin. Ymmärrän todella.

Järjen tasolla mä käsitän mitä hän tarkoittaa, eikä meinaa mitään pahaa.

Mutta tunne tasolla mä hajosin.

Oon ite odottanu viisi vuotta että oisin tarpeeksi ”vanha”, jotta olisi terve parisuhde ja pääsisin klinikalle hoitoon, pääsisin tavoittelemaan vihdoin sitä unelmaa mitä oon koko elämäni unelmoinut, nuoresta iästä huolimatta. Perhe ja äitiys.

Toiset haaveilee hienoista ammateista, maailmalla matkustamisesta, toiset perheestä.

Nyt sitä lykätään 3-4 kk, jotta kurssi on käyty. Se tuntuu järjettömän pitkältä ja tosi pahalta, tämän viiden vuoden jälkeen. Vaikka käytännössä pieni aikahan tuo on. Tunteiden tasolla, erittäin pitkät kuukaudet.

Odotus siis jatkuu.

Tiedän että monilla on asiat huonommin, ja mun ei pitäs valittaa.

Mut tää sattuu. Ensin näytettiin täyttä vihreetä valoa, sitten nyt keltaista. Voiko se muuttua vielä punaiseksi? Voiko siinä käydä vielä niin huonosti?

Että sanotaankin, ”odottakaa nyt vuosi..” ”odottakaa nyt, syystä tai toisesta…”

Sattuu ajatus ja tieto siitä että joku tuntematon ihminen päättää käytännössä meidän elämästä.

Kaks toisiaan rakastavaa ihmistä ei saa hankkia lasta kun sen haluaa ja on valmis, vaan vaaditaan kokeita, selvittelyjä, kursseja.. Testataan ja varmistetaan onko valmistautunut.

Kaikella järjellä mä ymmärrän ja hyväksyn asian täysin.

Mutta tunne tasolla se sattuu helvetisti ja tuntuu jopa väärältä.

Vaikka (niin kun oon täs maininnutki) ymmärrän et näin on tehtävä ja tää protokolla on tehty, jotta ns. ”vahinkoja” ei satu, ja varmistetaan että tulevat vanhemmat/vanhempi on saanu kaiken tarvittavan tiedon ja taidon mitä hänelle/heille on tarjota.

Onneksi mulla kuitenkin on paras puoliso ikinä! Ja tukiverkosto ympärillä.

Äitikin lohdutti, että marraskuu on pian ja voit rohkeesti sillon jo soitella sinne klinikalle, ko se kurssiki on lopussa sillon jos vaa menkat täsmää. Että jouluun tai tammikuulle ei välttämättä tartte edes odottaa. Kun kerran tavoitteena ja toiveena lääkäriltä oli että käydään se kurssi ensin.

D:stäkin näki että häntä harmitti aika paljon tää tieto.

Onneksi kuitenkin kyse vaan kuukausista.

D:kin kyseli voisiko jo marraskuussa aloittaa hoitoja jos me ollaan vielä yhtä varmoja kuin nytki (eli 100 000% varmoja ja valmiita kuin tällä hetkellä voi vaan olla). Ja varmasti paljon viisaampia myös marraskuus, kun sitä kurssia käydään.

Katotaan ja toivotaan.

Tässä kuitenkin parhaamme teemme.

Nyt täytyy vaan muutama kuukausi keksiä paljon tekemistä, jottei pohdi tätä asiaa aivan liikaa.

Tänään tuntuu että oon kirjoitellut tänne kaiken mitä sylki on suuhun tuonut.. Toivottavasti lukiat saatte jotain selkoa tästä. 😀 aikamoisella tunteiden ja järjen sekaisilla fiiliksillä kirjoitellut.

Kuva ^^, klinikan aulasta, ko. elokuvan mainos juliste.