Syyllisyyttä ja suhteellisuutta
Olen jokseenkin koko aikuisikäni pohtinut paljon äidin ja tyttären suhdetta. Meidän perheessä napanuora on ollut näihin päiviin saakka melko napakka.
Olen saanut viettää ihanan lapsuuden keskiluokkaisessa perheessä ainoana lapsena. Joku voisi sanoa lellittynäkin. Murrosiän koittaessa aloin ehkä normaaliin tapaan kapinoida vanhempiani vastaan. Tuli sanomista puolin ja toisin. Mitä enemmän kapinoin, sitä enemmän varsinkin äitini huolestui.
Kuinka helposti ajauduimmekaan suhteeseen ja kierteeseen jossa toinen yrittää räpiköidä itsenäisyyteen ja toinen koittaa kontrolloida lapsensa tekemisiä. Monta asiaa olisin voinut jättää tekemättä. Olisin voinut yrittää olla parempi tytär ja ymmärtää äidin huolta lapsestaan. Nyt on helppo jossitella, mutta todella kauan olen toivonut väliemme olevan leppoisat, aikuismaiset.
Nyt vasta alan ymmärtää äidin oman menneisyyden ja lapsuutensa kipeidenkin hetkien olevan tämän hetken summa. Äitikin on todellakin ihminen kaikessa ihmisyydessään. Kuulostaa hassulta, mutta vasta näin nelikymppisenä taidan olla valmis ajattelemaan näin.
Nuoruuteni muutaman kömmähdyksen jälkeen menetin pitkäksi aikaa luottamuksen välillämme. Kannan edelleen sitä painolastina ja olen siitä saakka hakenut tavallaan hyväksyntää. Tunteet äitiä kohtaan ovat aina olleet ristiriitaiset. Rakastan häntä täydestä sydämestäni, mutta tunnetta latistaa riittämättömyyden tunne. Äiti luonnehtii minua yltiöoptimistiseksi ja minä häntä ylivarovaiseksi pessimistiksi.
Jos joskus elämäni varrella olen onnistunut jossain asiassa, en suinkaan ole koskaan kuullut puhdasta iloa tai onnitteluja. Kaikkiin elämäni ilon hetkiin on äitini taholta kummunnut enemmänkin varoittelua, sekä ajatuksia negaation kautta siitä mitä muut mahtavat ajatella. Olen kokenut etten oikeastaan koskaan ole ollut tarpeeksi hyvä.
Minä päätin olla erilainen. Tottamaar tiedostan sen, että äitini huolehtiminen on ollut hänen tapansa osoittaa rakkautta minua kohtaan. Olemme kuitenkin olleet jo hyvin pitkään törmäyskurssilaisia toisillemme.
Koska äiti on kantanut minusta vähän liiallistakin huolta näihin päiviin saakka, laivan keikahtaminen toisinpäin on ollut molemmille vaikeaa. Äidin on ollut vaikea ottaa apua minulta vastaan ja itse en ole oikein tiennyt miten päin pitäisi olla. Olen kokenut äidin sairastumisen myötä fyysistä kipua ja ahdistuneisuutta. Eikä ehkä vähiten siksi, että äidillä ei ole asian suhteen ollut sairaudentuntoa, lisäksi hän syyttää minua leimaamisetaan mt-potilaaksi ja ylireagoijaksi.
Kun jouduin ottamaan kyseisessä asiassa ohjat käsiini, se ei todellakaan ollut helppoa. Toisen itsemääräämiseen kajoaminen, valehtelu ja suoranainen pakottaminen tuntui hirvittävältä. Tietoisuus siitä miten asiat tulevat menemään kun pakkohoitolähete tuli raastoi syvältä. Ambulanssin odottelu äidin syyllistävän katseen alla, vastaaminen kysymyksiin: miksi teet minulle näin ja mitä pahaa olen sinulle tehnyt järjestääksesi minut mielisairaalaan ovat kysymyksiä joihin ei ole vastauksia.
On vain toivo siitä, että äiti joskus ymmärtää..