Menin siis toistamiseen vanhempieni luokse äidin hälytettyä minut apuun. Äiti oli jälleen pois tolaltaan ja syytti isääni dementikoksi. Hänen luonteensa oli kuulemma muuttunut ihmeelliseksi. Isä ei ollut päästänyt äitiäni lähtemään yksin kauppaan ja tämä tuntui hänestä pakottamiselta. Äidin mielestä isä pitäisi viedä äkkiä lääkärille.

Seurasin tilannetta jälleen sydän verta valuen. Äiti jatkoi kertomustaan suuresta salaisuudesta, suostumatta kuitenkaan paljastamaan tuhon teitä. Isä alkoi olla jaksamisensa kanssa äärirajoilla. Yritimme puhua äidille, että hänen täytyisi lähteä uudelleen lääkäriin. Tämä ei enää tullut kuuloonkaan, sillä isä olisi se joka tässä apua tarvitsisi.

Soitin paikalliseen terveyskeskukseen, jotta saisin neuvoa tilanteeseen. Hoitohenkilöstö kehoittikin minua yrittämään keinoja kaihtamatta uudelle käynnille ensiapuun. Keksin samalla, että käytän äidin huolta isästä syyksi käynnille. Marssin vanhempieni tykö ja kehoitin jämerästi koko perhettä lähtemään nyt tapaamaan lääkäriä lähinnä isän takia, koska tilanne perheessämme on näin kriisiytynyt.

Tähän äiti suostui, lähdimme matkaan. Heti hoitajan tykönä äiti ihmetteli miksi käytämme hänen hetuaan käynnillä… Pääsimme vanhemman herran vastaanotolle keskustelemaan asioista. Lääkäri määräsi äidille psyykenlääkkeitä. Äiti oli aivan pöyristynyt. En ole hullu, ettekä minua pysty tällä tavalla leimaamaan sellaiseksi.

Lähdimme reseptien kanssa ajamaan kohti apteekkia. Apteekin pihassa äiti veti liinat kiinni. Istuimme siinä pihassa varmaankin tunnin riidellen asiasta. Äiti uhkasi lähteä autosta kälppimään, koska käyttäydyimme hänestä törkeästi. Olin aivan toivoton ja tuijotin vain rattia. Lopulta äiti suostui noutamaan lääkkeet, mutta vain nimellisesti. Niitä hän ei söisi ja piste. Pyysin isääni puhumaan ja maanittelemaan myöhemmin lääkkeiden ottoon kotona.

Soitin isälle seuraavana päivänä kysyen tilanteesta. Äiti ei ollut suostunut avaamaan lääkevalmisteita. 

Seuraavien päivien aikana puhuin useasti äidin kanssa puhelimessa. Puhelut alkoivat rauhallisesti joka kerta, mutta päättyivät riitaan. Jokaisessa puhelussa äiti kyseli minulta aivan käsittämättömiä asioita, kehoitti pysymään piilossa ja joka kerta riitauduimme kyseenalaistaessani tätä kaikkea.

Eräänä torstaina olin lapseni harrastukseen liittyvässä palaverissa melko myöhään. Matkalla kotiin sain äidiltä kiukkuisen puhelun ja päätin kaartaa heidän kauttansa kotiin. Äiti piti sormiaan huuliensa edessä ja teki kaulalleen merkkiä, jonka tulkitsin tappamisen merkiksi.. Äiti myös vastaili jollekin olkansa yli.. Isä oli hermostunut ja alkoi matkia äitiä, tilanne oli lähtemässä lapasesta. Lisäksi isä kertoi häntä ottavan sydämestä.

Mitä minä oikein nyt teen??? Mitä minä teen nyt?? Mikään keino ei ollut saanut äitiä ymmärtämään totuutta. Olin yrittänyt olla pikkutyttö, aikuinen, sairaanhoitaja, tyyni ja määräävä. Aloin itkeä ja vaivuin äidin syliin täristen. Samalla käskin isää lopettamaan ylireagoinnin.

Jotain tapahtui!!! Äiti kertoi haluavansa turvaan. Kello oli jo paljon. Kokosin itseni ja sanoin tyynesti, että selvä nyt lähdemme turvaan. Isä jäi kotiin ja me äidin kanssa lähdimme ajamaan kohti Acutaa. Hän jotenkin käsitti mihin olisimme menossa, mutta toisaalta hoki jatkuen etten nyt vain yrittäisi saada häntä hourulaan. Tiesin tietysti mitä kohti olemme menossa, yritin vain itse pysyä tyynenä. 

Acutassa ei ollut juurikaan ruuhkaa. Pääsimme melko joustavasti hoitajan juttusille. Siellä äiti kertoi suhteellisen avoimesti asioistaan. Meidät kehoitettiin siirtymään aulaan odottamaan lääkäriin pääsyä. Hoitaja halusi ensin vaihtaa kanssani muutaman sanan… 

Sitten saimmekin odottaa tunnin jos toisenkin. Äiti oli rauhallinen, liiankin rauhallinen. Toisaalta hän alkoi nostelemaan punttejaan ja pyysi minua katsomaan jalkojaan. Siellä liikkui hänen mielestään jotain. Äiti varoitti minua hänen tuskallisesta kuolemastaan ja että voisin vielä tässä vaiheessa poistua paikalta. Olin sisältä aivan palasina, mutta sain jostain voimaa esittää jotain aivan muuta.

Vihdoin pääsimme lääkärille muiden potilaiden sekaan. Äiti kertoi jälleen tarinansa, kuitenkin hieman pidätellen itseään. Hän toitotti lääkärille olevansa varmasti ensimmäinen tapaus enkeleiden tuhossa. Kukaan ei häntä voisi auttaa. Lääkäri halusi myös puhua kanssani tilanteesta. Sain puhuttua asiani soperrellen itkun seasta.

Äiti ajatteli minun tuntevan tämän lääkärin ja syytti vehkeilystä selkänsä takana. Koko ajan mielessäni pyöri järkyttävän kova syyllisyys. Mielenterveysongelmathan ovat tabuja vieläkin yhteiskunnassamme.

Sieltä se sitten tuli se lause mitä niin toivoin, mutta myös pelkäsin. – Hyvä rouva, tarvitsette nyt välittömästi apua. Teen teille lähetteen tahdosta riippumattomana psykiatriseen sairaalaan.