Ihan absurdi ikävä

Mä olen ihan absurdi

tiedän sen.

Mulla on ikävä

ihmistä joka on mun kanssa.

 

Mulla on ikävä sitä

kun se istuu vieressä sohvalla.

Ikävä kun se on koneella.

Ikävä kun nukun sen kainalossa.

 

Haluun vain jotenkin

enemmän.

Jonkin suojaavan kuoren

mun ympärille.

 

Ja silti

kun mies kysyy

että mikä on hätänä

(välillä pitää huokailla

kun on niin ikävä).

En vastaa

en sano mitään.

 

Käperryn vain peiton alle.

Kaipaan syliin

sanomatta sitä.

 

Onneksi olen saanut

jonkinasteisen telepaatin.

Kun se ei osaa muuta tehdä

niin se ottaa syliin.

Suukottaa niskaa.

Kertoo hassuja juttuja.

 

Kunnes mä käännyn.

Annan suukon

hihitän sen jutuille.

 

Olen vihdoinkin siinä, 

missä kaikki on hyvin.

Siellä missä mun väsynyt mieli

lepää ja iloitsee olostaan.

 

Voiko rakkauteen haljeta?