Jotenkin
näitä hyviä hetkiä
ei tule kirjattua ylös.
Viikonloppuaamuna
kun juttelet hiljaisella äänellä
heräilevälle miehelle
kainalosta käsin.
Kokkailet aamupalaa
katat kauniisti
ja kuitenkin molemmat tuijottelevat
keväistä metsää ikkunasta.
Hetkiä jolloin
hihität hervottomana
toisen tyhmille vitseille.
Ja niitä hetkiä
kun on illlalla ollut
jostain vihainen
ja aamulla
kun katsoo sitä vieressä nukkujaa
rakkaus herää
ilkeät ajatukset sulaa pois
minun tilalla on me.
Tällaista se arki on.
Pitäisikö
olla huolissaan
kun meitä ei ole
pyydetty syömään
anoppilaan
about kuukauteen?
Sain myös joulunaikaan
pari outoa kommenttia
miehen äidiltä.
Toisaalta mä saan
aina terkkuja kun he soittaa
ja meille toimitettiin
kukkia ystävänpäivänä.
Ja mulla on ollut omia kiireitä
joten mies on käynyt siellä yksin.
Mut sellai tulkaa meille syömään kutsua
mitä tulee yleensä viikoittain
ei ole kuulunut.
En tiiä.
Tykkään miehen vanhemmista.
Masennus hankaloittaa oikean skaalan löytämistä.
Olen ollut aika alamaissa
tilanteesta töissä.
Ehkä otan kaiken
liian herkästi.
En tiiä.
EDIT:
Tasan kahden tunnin kuluttua tästä
mies ehdottaa
et mennään sen vanhemmille
meitä on kuulemma kyselty
viikkokausia kylään.
Että se siitä
pohdinnasta sitten.