Ihan absurdi ikävä
Mä olen ihan absurdi
tiedän sen.
Mulla on ikävä
ihmistä joka on mun kanssa.
Mulla on ikävä sitä
kun se istuu vieressä sohvalla.
Ikävä kun se on koneella.
Ikävä kun nukun sen kainalossa.
Haluun vain jotenkin
enemmän.
Jonkin suojaavan kuoren
mun ympärille.
Ja silti
kun mies kysyy
että mikä on hätänä
(välillä pitää huokailla
kun on niin ikävä).
En vastaa
en sano mitään.
Käperryn vain peiton alle.
Kaipaan syliin
sanomatta sitä.
Onneksi olen saanut
jonkinasteisen telepaatin.
Kun se ei osaa muuta tehdä
niin se ottaa syliin.
Suukottaa niskaa.
Kertoo hassuja juttuja.
Kunnes mä käännyn.
Annan suukon
hihitän sen jutuille.
Olen vihdoinkin siinä,
missä kaikki on hyvin.
Siellä missä mun väsynyt mieli
lepää ja iloitsee olostaan.
Voiko rakkauteen haljeta?