Jossain muutama vuosi sitten

minä kasvoin aikuiseksi

lopetin ylenmääräisen joustamisen

sisaruksilleni.

Heidän kotonaan siivoamisen.

Siitä yksinkertaisesta syystä

että sana kiitos

on liian vaikea lausua.

Eräs sisaruksistani

ei tätä ole hyväksynyt.

Olen aina ja ikuisesti pikkusisko.

Minun tulee tehdä mitä käsketään.

Minun tulee joustaa.

Heidän perheensä edestä.

Kun eihän mulla ole

omaa perhettä.

En ole aikuinen.

Lapsuudenkotiin

sinne ei enää

haluta mennä.

Katsoa kuinka mummoa

kiristetään lapsenlapsilla.

En enää tiedä

saako siellä olla.

Hänen korkeutensa mielestä.

Tämä sisarus

tuli meille kylään.

Sanoin että ostin

kaiken ruoan valmiina.

En ole ehtinyt kokkaamaan.

Hän kysyy silti kaikesta

”Onko tämä itse tehty”.

”Minä olisin tehnyt parempaa”.

”Itsetehty on aina parempaa”.

Kommentit siis tyypiltä

jonka puoliso kokkaa eineksiä.

Hän itse tekisi täydellistä ruokaa

jos vain huvittaisi tehdä.

Osaahan hän tehdä.

Mutta kun ei huvita.

Mietin mistä

tuollainen valtava

itsekeskeisyys tulee.

Onko se itseltä pois

arvostaa omaa sisarusta.

Miksi pitää kilpailla?

Olemme kaikki erilaisia.

Minulle, 

työpaikkakiusatulle

masentuneelle

joka melkein rikkoi parisuhteensa

hän totesi

kuinka minun elämäni on helppoa.

En tiedä oikeista ongelmista

yhtään mitään.

Voiko sisaruksista

irtisanoutua?

Alan pikkuhiljaa 

ymmärtää niitä perheitä

jossa sisaruksia ei enää tavata

kun kasvetaan aikuiseksi.

Haluiasin suvaita.

Antaa toisen olla rikkinäinen.

Mutta kun se toinen ei voi olla

ellei saa jyrättyä minua.

Ainakin hän on yhdellä tunkiolla se paras?

Jyrätyn pikkusiskon tunkiolla.

Itkettää tämä tilanne.