Mä kerron miehestäni aika kokonaisvaltaisesti.

Sillä on ihania puolia.

Ja sit niitä kökköjä.

Mä teen aika usein tilinpäätöstä onko tää hyvä suhde.

Vai haluanko pois.

Kavereiden miehet tuntuu aika täydellisiltä.

Hehkutetaan vain niitä hyviä puolia.

Totesin syksyllä itkuisena kaverille, että eihän tästä tuu mitään kun tämä ja tämä ja tämä.

Kaveri totesi nauraen, että toihan kuulostaa ihan normaalilta parisuhteelta, kaikilla on tuollaista.

Höristelin korviani epäuskoisena.

Että ihan teidänkin täydellisessä avioliitossa?

Vou.

Meillä ei siis olekaan mitään hätää?

Ehkä tämä tästä sitten..

Yhden kaverin kaa ei olla enää oikein tekemisissä.

Sillä on niin täydellinen suhde ja mies.

Mulla on normaali jossa on vikojakin.

Ei oo oikein yhteistä puhuttavaa, koska suoraan sanottuna se pelkkä iiih ihastelu on ihan hemmetin tylsää.

Mä haluan ihmisen enkä mitään Ken-nukkea vierelleni.

Joten naiset, puhukaa ongelmistanne.

Niille sinkuillekin.

Ettei toisilla olis epärealisitinen kuva suhteesta.

Että se on pelkkää ruusuvettä ja suukkoja.

Ei se vähennä suhteen arvoa.

Jos silti arvostat kumppaniasi.

Ja anna sen kaverin valittaa sulle välillä.

Joskus se juttu menee ohi sillä, että saa kaverilta sellaisen ”ootpas sä kärsinyt hyh hyh” taputuksen selkään.

Sen jälkeen voi itekin miettiä käyttäytyneensä vähän tyhmästi.

Mut sit taas sellai vaikeneminen kun toinen laittaa viestin ongelmastaan.

Se ei ole ystävyyttä.

Sano sit vaikka suoraan et sori mä haluan olla täällä hattaramaailmassani ja kuvitella ettei meillä ole ongelmia.