Siitä pelaamisesta edelleen

Keväämmällä harmitti

kun mies pelasi.

 

Oikeasti siis harmitti

kun en saanut huomiota.

Olisin sitä silloin kaivannut.

Ja tarvinnutkin.

 

Riidan jälkeen

oli vähän hankalaa.

Mies ei oikein pelannut.

Mä koetin sanoa et pelaa vaan.

Anteeksi et kiehahdin.

 

Tuntui pahalta.

 

Mut jotain hyvää siitä seurasi.

Mä tiedän nyt

et mies pelaa perjantaisin.

 

Mä olen saanut padin käyttööni.

Joten voin sohvalla katsoa sarjoja.

Seikkailla Lilyssä.

Oleilla.

Mies voi pelata.

Mulla ei ole tylsää.

 

Ja mies on opetellut

huomioimaan mua pelin aikana.

Keittää teetä.

Tekee leipiä.

Käy antamassa suukon.

 

Pelaa vähemmän kun mä olen täällä.

 

Mä olen opetellut

et kun tupsahdan tänne

niin mies saa pelata.

Ajoitan hakemiseni siten

että mies saa aloittaa pelin

silloin kun on sopinut.

 

Tähän auttaa sekin

että mies kertoo sopineensa pelaamisesta

joten en tietämättäni pilaa sen pelisessiota.

 

Kannattiko siis sanoa?

Ikävä kyllä kannatti.

Riita pelaamisesta sai

meidät tekemään kompromisseja.

Mut pahalta se tuntui.

Ja vieläkin tuntuu omat sanomiset.

 

Erityiskiitos Norpalle pelaamiskommentista.

En ole alkanut pelata miehen kanssa.

Mutta kyselen peleistä.

Saan vastaukseksi jotain mitä en ymmärrä.

Mut kuuntelen.

Osallistun.

Luultavasti vain sillä on väliä.