Sisustuksesta

Voi mies.

Se on hankkinut meille parisängyn.

Sen luo.

Äiti oli kuulemma mukana valitsemassa.

Äiti.

Niin. Mitäpä tähän sanoisi?

Ekana teki mieli sanoa, että nuku siinä sitten sen äitisi kanssa.

Vedin syvään henkeä ja kysyin, eikö sille tullut mieleenkään kysyä multa et millainen kannattaisi hankkia.

Ei kuulemma. 

Se on sänky.

Vedin uudelleen henkeä ja kysyin, että entä kun mä olen aika tarkka noista visuaalisista jutuista.

Se on kuulemma hänen sänkynsä.

Niinhän se on.

Kysyin etteikö siitä ole koskaan tarkoitus tulla meidän sänkyä.

Jos me vaikka muutetaan yhteen.

Vaikka parin kuukauden sisällä.

Sit se hermostui.

Sänky kuulemma saa sit mennä kun ei kelpaa mulle. 

 

Mä en ole nähnyt sitä.

En tiedä kelpaako.

Odottelen kauhulla ensikohtaamista.

Mitä jos mä en oikeasti tykkää siitä?

Ja eikö sen äidille tullut naisena mieleenkään miettiä et mullakin voisi olla tähän asiaan mielipide.

 

No, mun pitää nyt olla ihan hiljaa.

Taputella sitä päähän kun se on tehnyt hyvän jutun.

Ajatellut meitä.

 

Ja jee, tajusin et mähän suututan tässä samalla anopinkin.

Jos pistän sängyn kiertoon.

Kun ei hänen valitsema kelpaa.

Argh.

 

En ole nähnyt the sänkyä, mut en tykkää siitä yhtään.

Kattellaan kuinka pitkään pystyn välttelemään sängyn tapaamista. 

Tai anopin. 

Sitäkään en ihan just nyt haluu nähdä. 

Voihan sänky.