Yksinäisyydestä ja itsetunnosta

Tero Karsteenpää

kirjoitti yksinäisyydestä

ja häpeästä.

 

Minä olin kauan

yksinäinen.

Kaverit ja perhe

ympärillä.

Ihan yksin.

 

Ajattelin vuosia

että minusta tulee hyväksytty

vasta kun joku rakastaa minua

joku mies.

 

Tunsin itseni vajaavaiseksi

epäkelvoksi

rujoksi

koska en ollut

kenellekään 

se maailman tärkein.

 

Se kelle soitetaan ensimmäisenä.

 

Kunnes sain poikaystävän.

Ensimmäisen oikeasti vakavan.

Joka ei hylännyt mua

ensimetreille.

 

Mun hylätty itsetunto.

Se sai balsamia.

Minä joka olin tuntenut

itseni puolikkaaksi

olin ehjä.

 

Eron jälkeen.

Pelkäsin muuttuvani 

puolikkaaksi taas.

Mutta minä pysyinkin ehjänä.

Olin yksin hyvä. 

 

Olen miettinyt tuota vuosia.

Eikö mikään muu riittänyt?

Miksi me palastelemme

itsemme etsimällä

sitä toista puoliskoamme?

 

Sillä minä minut särjin.

Tai lapsuuden hylkäämiset.

Riittämättömyyden tunne.

Ei se

etten ollut kenenkään kulta. 

 

Vuosikausia rikkinäisenä.

Kun olisi riittänyt

ehkä omalta vanhemmalta

tieto siitä

että olen maailman tärkein.

 

Me kaikki ollaan.

<3