Mitähän hyvää…

…muija on tehnyt perunoista tänään? Yllätin itseni miettimästä kesken työpäivän ja totesin, että pahasti lipsunut kokkailu toisen harteille. Tiskit tosin olen mukisematta tehnyt aina! Kuitenkin se päivä koitti, kun Nimimerkiltä kyseltiin josko hän kokkaisi. Tai oikeastaan kysyttiin mitä hyvää kokkaisin erikoispäivän kunniaksi(Ei tullut lasta. Jee!). Muistutin kohteliaasti, että on ehditty käydä jo läpi koko keittiörepertuaariini eli munakas, nuudelit pakastevihanneksilla ja alaston kokki. Lyhyen neuvottelun seurauksena tuloksena oli, että vastaisin jälkiruuasta. Eihän siinä, kaupassa google auki ja suklaakakkua kehiin. Työkaverit vielä opasti, että kakut on helppoja. ”Sekoittaa vaan kaikki aineet” ja sen pitäisi olla siinä.

Hikoilin sitten suklaansulattelun, valkuaisten erittelyn ja ties minkä taikojen parissa keittiössä ja suoraan sanottuna tunsin himoitsevat katseet selässäni. Leuhutettuani vielä erikoistaidollani eli kananmunan rikkomisella yhdellä kädellä alkoi olla valmista ja uuniin sujahti. 28 minuuttia sanoi ohje. Varsinaisen ruuan jälkeen kannoin sitten ylpeänä luomukseni likan eteen. Hetken tuijotuksen jälkeen tuli kysymys, jota en ollut osannut pelätä.

”Muistitko laittaa jauhot?”

No ei, en itseasiassa muistanut. Ensvuonna uusiksi.

ps. Tuliks tosta nyt suklaaomeletti, kun siinä on oikeastaan vaan munia ja suklaata?

pps. Jos tästä postauksesta jää nyt ihan holtiton kuva rakkauselämästäni niin haluan painottaa, että kyllä tässä taloudessa vielä pötkylä pissailee useammin tikulle, kuin tyttöystävä. En tosin keksi helpompaa tapaa luoda aiheetonta pakokauhua, kuin leuhuttaa olevansa hiton säännöllinen. Siinä voikin sitten alkaa järsiä kynsiä heti ensimmäisen kuukauden tapailun jälkeen ja miettimään nimiä. Seppo! Irma!