Surullista, mutta totta?

Mitäs sitten, jos ei tiedä mikä on totta. Onko silloin pakko olla surullinen? Saako vaan jumittaa siinä ajatuksessa, ettei edes tiedä menikö ohi vuosisadan rakkaustarina väärinymmärryksen takia, vai olinko likalle vain hairahdus.

On nimittäin vähän hiton hankala unohtaa, kun ei tiedä mitä pitäisi unohtaa. Kyllä me tietty eka deittailtiinkin. Jokaiset treffit meni vähän sumussa. Mitä se nyt tästä ajattelee ja voi, että kun se sano fiksusti. Välittää vielä eläimistä ja heikommista, hellanlettas.

Oikkuja oli molemmilla, kukaan ei ollut muuta luvannutkaan. Se kuitenkin loppui. Sanoin itse etten pysty jatkamaan näin. Ajatukset juoksee liian lujaa, kun ei tavata. Tehdään jotain asialle. Toinen ei luvannut mitään vaan totesi, että ehkä tämä ei toimisi kuitenkaan. Hyvä niin, eri suuntiin siis.

Kaksi viikkoa eteenpäin ja tajuan, että olin ehkä kohtuuton. Syytin toista siitä, että se ei puhu ja en ollut itse uskaltanut kysyä oikeita kysymyksiä. Pelkäsin vastauksia. Olinhan jo päättänyt, että tämä olisi se juttu. Kerrankin, joku saa mut kuuntelemaan ja yllättää. Eihän siinä, lakki kouraan ja puhelin käteen. Pyydän anteeksi ja kysyn kysymykset, jotka olisi pitänyt kysyä heti aluksi. Ei tarvitse arvailla.

Näppäilin viestin, joka päättyi kysymysmerkkiin. Hetken tuntui, että seinät kaatuu päälle ja en saa henkeä. Odotin vastausta, kunnes tytön nimi oli jo pudonnut whatsapin etusivulta. Laitoin uuden viestin. Vastauskin tuli. Tahallani kuulemma tyttöä kiusasin, kun itsestäni muistuttelin.

Jäin vaan miettimään, että mitä vittua juuri tapahtui. Olen surullinen sitten myöhemmin.