Tuo otsikon lause tipahti päähäni jostain mieleni sopukoista äsken, kun kävin lukaisemassa Eeva Kolun bloggausta. Pidän niin kovin Eevan rehellisestä, avoimesta ja kauniista tavasta kirjoittaa. Klikkasin jutulle sydämen, sillä koin ymmärtäneeni tekstin.

Minunkin kevät oli surullisin vuosiin, mutta samalla se toi mukanaan valtavasti naurua ja liitti yhteen ihmisiä, jotka ehkä muutoin eivät olisi niin tiiviisti yhdessä.

Suru toi mukanaan iloa, ja muutos uusia muutoksia. 

Olenkin oman suruni sisällä seurannut, kuinka hyvin paljon samanlaisia tai samaan aihepiirin liittyviä asioita on tapahtunut myös muille lähiaikoina. Täällä Lilyssäkin yksi jos toinenkin on puhunut surusta, joku huolesta ja kaveripiirissäni kahta on hiljattain koskenut sama suru-uutinen kuin minua. Näitä tapahtumia seuranneena olenkin oivaltanut sen, miten asioista kertominen toisinaan auttaa. Siksi rohkaistuin nyt kertomaan paussiaikani taustoista täälläkin, koska ajattelin että se voi auttaa muitakin. Ehkä myös tämän seurauksena ymmärrätte, että vaikka minulla olisi miten monta kivaa jutunaihetta mielessä, eivät bloggaukset välttämättä kehity julkaisuun asti entisellä tahdillaan… ja olen ennenkin tietty ollut enempi hissukseen kuin pikaisesti kirjoitteleva, mutta nyt etenkin 🙂 

Henkilö, joka minulta nukkui pois, oli vanhin rakkaistani. Ehkä joku kaunis päivä rohkenen kirjoittaa sanasen myös isovanhemmista noin muutenkin, sillä suhteeni omiini oli niin kovin onnellinen ja läheinen. Vaikka välimatkamme oli pitkä, yhteytemme sitäkin tiiviimpi. Niin ne vain aikakaudet loppuvat, ja ehkä kotonaan loppuun asti asunut 91-vuotias sotaveteraanini tarvitsi jo leponsa. Niisk.

Lopuksi haluan jakaa kanssanne myös pienen otteen Maija Vilkkumaan kappaleesta, jonka sanat koskettaa nyt yhtäkkiä jotenkin todella paljon.

Puisto Puhuu. Ja kuin sattumaa, ensimmäinen neuvo, jonka sain suru-uutista seuranneena päivänä, oli: ”Lähde kävelylle, se tekee ajatuksille hyvää”.

Ja niin se vain oli. On edelleen.

Heräs aamulla eilisillan hepenissään
vähän kärsinyt Kaisaniemen puisto
se kuiskas: hei, hyvää huomenta, kuuntele tää:
sun murheet on kohta enää muisto

Se sanoi: nouse ja paa
huuliisi punaa
nyt vähän näyttää siltä
et maailma ei loppunutkaan
vielä sun pää
on surusta raskas
mut se sellaiseksi ei jää
sun tiesi ne päätyvät hyvään
 

… Ja hyvä esimerkki elämän balanssista lienee myös se, että suruviikollani kuulin lisäksi myös onnellisia kihla- ja vauvauutisia ystäväpiiristäni, joten jos joku vielä ilmoittaa pitävänsä häät, niin voisiko kliseisesti sanoa, että elämä voittaa aina kuitenkin 🙂

<3:Tyyne