Joku ehkä muistaakin, kuinka vuosi sitten työmatkani kulkivat reippailen ulkoilmassa. Aloin meinaa töihinkävellä, osana morsiusdieettiäni. Ja voi tytöt, siitä tulikin addiktoivaa puuhaa. Kävelin minne vain, töihin, treeneistä kotiin, kahvitreffeille, you name it! Hyötyliikunta ei yhtäkkiä tuntunutkaan enää miltään ankealta kävele aina portaat, jää yksi pysäkki aiemmin pois ja kävele– tylsyydeltä. 

Kaikista parasta hommassa oli se, että jokaikinen askel oli askel kohti tavoitetta ja hyvää oloa. Kaupanpäälle vielä aimoannos ulkoilmaa, voi onni!

Ja jottei elämä olisi ihan niin ruusuista kuin häävuonna, on kävelyhyötyliikuntani loppunut kuin seinään viime kuukausina. No, tottapuhen suurin syy siihen ei suinkaan ole hiipunut innostus vaan se, että työpaikkani muutti kaupungin toiselle laidalle. Bye bye töihinkävelyt, ikävä jäi!

Aikani kiukkusin moista muutosta ja uppouduin aina samantien netin syövereihin istuuduttuani ruuhkabussin hiljalleen surisevaan kyytiin. Lopulta aamu- tai iltapäivädatailut eivät jaksaneet enää kiinnostaa ja puhelimen nettiyhteyskin tuntui takkuilevan useimmilla pysäkeillä vaihtobussia (sekin vielä!) odotellessa. Ihme juttu sinänsä ja lopulta vain köröttelin menemään kohti määränpäätä, hämärtyvää maisemaa edestakas tuijotellen.

Kunnes sitten päätin, että nyt saa luvan riittää tämä ihmeellinen väsymykseen hiljalleen lipuva elämäntyyli. Tsemppikerho kehiin ja yksi niistä monista kirjahyllyni pokkareista bussilukemiseksi mukaan, loppuu moinen vaivaantunut hiljaisuudessa matkustaminen!

Ja nyt olen viittä vaille lukenut bussimatkoillani tuon kuvassa näkyvän iisin dekkarin. Minähän en siis kestä katsoa minkäänlaisia* murhaohjelmia telkkarista, mutta sopivan kevyitä dekkareita voin lukea. Ja minkäänlaisia*, lukuunottamatta salonkimurhaohjelmia, kuten Poirot’a tai Miss. Marplea 😉

Ja voi itku, kun dekkari jäi yhtenä aamuna laukusta eteisen pöydälle. Tajusin asian hississä, mutten voinut enää palata hakemaan kirjaa ja olin tietysti aivan kiukussa koko bussimatkan. Niin jännä paikka kesken ja niin vähän jäljellä! Ääää. Miten voikin koukuttua bussilukemiseen, mutta helpolla, vähän niinkuin koukutuin niihin töihinkävelyihinkin. Ei hyöytyliikuntaa, mutta jotain tekemistä niille pienille harmaille aivosoluille, kuten Poirot’ sanoisi 😉 

Liikunta hoituu nyt tsemppikerhon innoittamana salilla, mutta bussikirjani, se on siis enää muutamia sivuja vaille luettu, mitä sitten seuraavaksi.. osaisitko ehdottaa jotakin ”helppoa” jännäriä? 🙂

<3:Tyyne