Mistä julkinen tarinani alkoi

Kaikki alkoi siitä, kun eräänä aamuna heräsin ja nousin vaa’alle. 104 kiloa. Juoksin vessaan itkien ja oksensin. Ajattelin että tästä sen muutoksen on pakko alkaa.

”Tästä alkaa nyt vihdoin se oikea urakka, ei enää itsensä huijaamista”.

Viikkoa myöhemmin kävelin kotiin ja ostin kaupasta en yhtä vaan kolme pussillista sipsejä. Töissä oli rankkaa, väsytti, oli nälkä ja stressasi. Kotona ei ollut kuin salaattia odottelemassa. Sinä iltana tyhjensin puolitoista pussillista, jonka jälkeen teki mieli makeaa ja söin levyn Fazerin sinistä.

Eihän tämä yllätys ollut. Kymmenen kilon välein päätin, että nyt asiat muuttuvat. Joka kerta retkahdin ja totesin peilikuvalleni:

”Sähän näytät vielä hyvältä, sulla on vielä vientiä. Ehkä sitten yritän oikeasti jos paino nousee yli sadan”.

Kuukausi sitten kävin vaa’alla ja mittari näytti yli sataa. Se oli se aamu jonka piti muuttaa kaikki. Viikon tsemppasin, laihduin heti kolme kiloa. Detox ja salaattia. Sitten unohdin ja luovutin, elämä on liian stressaavaa. Tänä aamuna vaaka näyttää 101,2 kiloa. Eilen söin pellillisen ranskalaisia ja puolipurkkia jäätelöä. 

 ”Vitun läski, senkin lihava ällötys. Mahdutkohan edes sun farkkuihis enää”.

Mietin vaan itsekseni kun heräsin aamulla. Eihän farkkuja ole tarvittu moneen kuuhun, tänään ne pitäisi etsiä kaapin perältä ja pukea päälle. Jos ne mahtuvat enää. Se selviää tömän tekstin kirjoittamisen jälkeen.

Mietin yksin että mitä oikein teen, torkutan ja torkutan ajatusta että jonkin pitäisi muuttua. Lihava on lihava, ei se kilomäärä mene pois vaikka ei kävisi vaa’alla enää. Tänään teen taas uuden ryhtiliikkeen. Kuuntelen itseäni ja suljen taas kerran sen torkun. Ehkä jopa pieni toive sisällä, että vielä reilu viikon päästä sanon jaksaa jaksaa läski, hyvin menee. Sä pystyt tähän. Ehkä kun nää asiat on vihdoin mustaa valkoisella. Ehkä se auttaa.