jazz, viina, Helsinki, Pariisi

Liekö jotain kirjallisuus-flow’n tavoittelemista, mutta minulle on tullut tavaksi lukea perätysten kirjoja, jotka jollain tavalla teemallisesti, tyylillisesti tai tarinallisesti (jne. jne.) limittyvät keskenään, ehkä jatkavat ja täydentävät toisiaan.

(Toinen lukuharmoniaan pyrkivä kirjojen valintatapa on kontrastisuus, mutta se on jo aivan toinen juttu.)

Äskettäin lukemani Paula McLainin Nuoruutemme Pariisi ja Mika Waltarin Suuri illusioni ovat ehkä liiankin samanhenkisiä. McLainin fiktiivinen romaani Hemingwayn ja tämän ensimmäisen vaimon Hadley avioliitosta jatkoi chick lit -lukusarjaani, joskin häivyttäen romanssimaisuuttaan melko realistisella ja välillä valitettavan värittömällä kuvauksella 20-luvun Pariisin boheemielämästä ja intellektuellipiireistä. McLainin neutraalin lempeä tyyli bestseller-romaanissa ei tarjoa liikoja haasteita, mutta sen korvaa historiallisuuden kiinnostavat yksityiskohdat ja tekstin kepeä sujuvuus. Waltarin klassikko taas haastaa lukijan massiivisella nuoruuden tunneryöpyllä, yöllisillä filosofilla keskusteluilla ja 20-luvun Helsingin konservatismin ja modernismin sekoittumisesta ammentavalla diskurssilla.
Sekä Hadley Hemingway että herra Hart ovat älykkäitä ihmisiä taiteellisten nerojen joukossa viskin tahmaamassa suurkaupungissa. He jäävät uutta aikakautta luovan ryhmän – ja samalla romanssin – ulkopuolelle. He ymmärtävät kaupunkia ja uutta aikaa; he sulautuvat siihen, löytävät itselleen paikan, mutta epäilevät sen oikeutusta. Pariisi tekee molemmat levottomaksi. Molemmat rakastuvat traagiseen hahmoon.
Kesälukemista: McLainin romaani. Dramaattisuudellaan viihdyttävämpää: Waltarin 20-vuotiaana kirjoittama esikoisteos. On jo klisee todeta, kuinka suurien sanojen ja tunteiden uhmakas hyöky hurmaa, mutta se on totta.

Heh. Jokakesäinen klassikkoprojekti, check. Seuraavaksi Hemingwayta (ehkä). Jos en olisi vastikään lukenut Kjell Westön Leijoja Helsingin yllä, voisin jatkaa sillä. Hyppäys muutamalla vuosikymmenellä eteenpäin Helsingin rajojen sisällä piristäisi kummasti jazz-vuosikymmenen kiihkeyden ja draamallisuuden jälkeen (ja haluan lukea lisää juttuja Lepakosta! Oi, te vanhempi sukupolvi, teidän juttunne kiinnostavat minua).