Kyllä, minäkin värjöttelin perjantain ja lauantain välisenä yönä Tavastian ovella (jonossa, joka kääntyi ovilta oikealle, siis sinne Ilvekseen päin, eikä vasemmalle niin kuin kuuluu?! Pysäyttäkää painokoneet!). Se kannatti. Paperi T on huikee.

Harmittaa, kun en ole vielä saanut itseäni raahatuksi Ruger Hauerin keikalle – soolopresenssiä ois mukava verrata kollektiivissa esiintymiseen. No, mahtavan misantrooppisissa tunnelmissa Rugereissa, Paavoharjussa ja erinäisissä feateissa aiemmin räpänneen Paperi T:n soolomatskussa korostuu Paprun oma ääni, joka on taidokkaan selkeä ja sopivasti intellektuelli. Esikoisplätty Malarian pelko on pelkistetty albumi, ja sen julkkarikeikka pysyi samojen raamien sisällä. Femme en Fourrure soitti biisien biitit yksinkertaisesti mutta hieman hämyisesti, ja Paperi T sylki riiminsä tarkasti ja ajoittain jopa väkivaltaisesti. Paprun hämilliset välispiikit Hendricks- ja Hannibal-kulausten välissä pitivät epätoivoisen tunnelman kuitenkin kaukana. Tunteet liikkuivat yhdentoista biisin aikana inhosta ja kuristavasta ahdistuksesta narunremakkaan ja häpeilemättömään innostukseen. Lavalta kuultuna ja ironisten hymyjen tukemana tekstien valoisa puoli ja sarkastiset vitsit korostuivat enemmän kuin iltaisin pimeässä lähiökodissani. Vain kaksi kaljaa juoneena en tuntenut tarvetta liittyä yleisön humalaiseen horjuntaan, mutta en voinut estää lempilainien (joo, kyllä mä osaan jo Resnais, Beefheart & Aallon ulkoa) toistamista ja keskivartalon heijaamista lavalle kiinteästi tuijottaessani. Heh.

Hypeä edes sivusilmällä seuranneille tämä ei liene uutta infoa, mutta sanon sen silti: Paperi T:n soolo on kovaa kamaa. Jotain kumman kiehtovaa tässä musassa on. Ei mitään uutta ja ihmeellistä, mutta tarkka flow yhdistettynä hyviin teksteihin ja hypnoottisiin, pelkistettyihin biitteihin toimii hyvin. Ei tässä turhaan puhuta uudesta modernista klassikosta.