Vahinkoja

Olen tehnyt viime viikkoina aivan hirvittävän paljon töitä. Tämä ei ole mikään valitusvirsi, sillä työni on kivaa ja olen oman itseni inha pomo. Olen istuskellut kahviloissa muiden kaltaisteni läppäriin liimautuneiden kanssa, olen tehnyt töitä keskellä maaseudun rauhaa, kynnettyjä peltoja katsellen, sillä aikaa kun äitini nosti vielä viimeiset purjot maasta. Olen istunut beibini sohvalla, juonut teetä ja kuunnellut, kuinka sade piiskaa vanhan panimon jäänteitä selkäni takana.

Mutta on myös ollut vaikeaa irrottaa työstä, silloinkin, kun olisi jo saanut ja voinut.

Tällaisina aikoina parhaat hetket ovat täysiä vahinkoja. Niitä ei osaa odottaa, eikä niitä voi suunnitella. Ne vain yhtäkkiä ovat. Itkettää vieläkin, kun ajattelen myöhäistä lauantai-iltaa ja ystävän olohuonetta, jonka nurkassa esitettiin yhden kitaristin, yhden viulistin ja yhden laulajan voimin Tehosekoittimen Maailma on sun. Miten kolmikymppisenäkin vielä voi tuntua, että sisukset repeävät jostain niin ehdottomalla ja naiivilla nuoruuden palolla kynäillystä! Miten voi olla niin kaunista! Miten voi olla niin oikea hetki! Niin oikeassa paikassa! Niin oikea tähtien asento! Niin oikea elämä! Ei se silloin Tehosekoittimen levyltä kuunneltuna ikinä ollut niin täydellistä.

Anna tuulen puhdistaa
Nostaa helmoja
Heittää hiukset sekaisin
Kevätmyrskyn kastella
Mekko liimata kiinni vartaloosi
Olet kaunis
Kaunis
Ja maailma on sun

Tiesittekö muuten, että Puutarhassa ei ole Pekka Strengin biisi? Ei, se on sen ystäväni naapurin biisi, sen pienen pitkätukkaisen keski-ikäisen naisen, joka lauloi sen kerran aamuyöllä pispalalaisella sisäpihalla. Mielettömällä voimalla. Sitä biisiä minä en unohda, sitä biisiä minä rakastan.