Alku

Tällä viikolla on tapahtunut kaksi asiaa. Puolivuosipäivätyöni loppui ja minusta tuli osapuoli puoliviikkoetäsuhteessa. Kumpikaan tila ei ole minulle uusi, eikä edes vastenmielinen. Mutta muutos on aina muutos. Yhtäkkiä minun tulee taas totuttautua itsenäisen freelancerin elämään. Terve Galleria Keidas! Terve Kallion kirjasto! Terve nuudelit! Terve yksinäiset leffasessiot! Terve ikiomat aikataulut! Terve keskipäivän jumpat! Terve terve!

Ja terve tämä blogi. Terve tosiaan.

Olen aloittanut itsenäisen freelancerin elämän – jonka seuraava työrupeama tuntuu kovasti alkavan vasta ensi viikolla, hurraa! – lukemalla sängyssä Kjell Westötä. (Ja syömällä nuudeleita.) Kjell on idolini, eikä näköjään petä nytkään.

Kjell Westö kirjoitti kerran kolumnin, jonka aihetta en – täysin tämän blogin linjan mukaisesti – tarkkaan muista. Luulisin, että se oli maahanmuuttokriittisyys tai kenties jopa silkka rasismi. Mutta muistan kolumnin kolme viimeistä sanaa. Ne olivat

se
huolestuttaa
minua

ja se oli mielestäni tavattoman hieno lopetus kirjoitukselle. Tässä ikuisen ironisuuden ajassamme on niin masentavan harvinaista ja kaunista, että joku sanoo yhtään minkään asian noin lohduttoman ja kipeän rehellisesti.