Brett Andersonista, oman päänsä pitämisestä ja eräästä r-sanasta.

Onkohan maailmassa ihmistä, joka on niin ylevä mieleltään, että voi väittää säästyneensä kokonaan niiltä katkerilta ajatuksilta, joissa Mä tykkäsin Backstreet Boysista ennen teitä! tai Mä luin Murakamia ennen kuin siitä tuli hipsterien suosikki! tai Vittu teitä feikkejä, niittivyöt kuuluu meille oikeille punkkareille! tai No just joo, mä käytin polkupyörää ja reppua jo skidinä, älkää yrittäkö mitään! tai Jeesus noita opportunisteja, kyllä me oikeat Nikola Tesla -fanit digattiin sitä jo ennen kuin Jack White teki Coffee and Cigarettesissa Tesla coilin!

Minä rakastuin Suedeen 13-vuotiaana, 17 vuotta sitten. Pahan kerran. Mutta tämä merkintä ei kerro siitä. Vaan siitä, että siitä lähtien, kun Brett Anderson 17 vuotta sitten alkoi muokata ja kaunistaa minun maailmaani, kauneus on minulle tarkoittanut märkää asfalttia, harmaita betoniseiniä, rikkinäisiä tiilimuureja, kyynelistä levinneitä meikkejä, rumankauniita spraymaalisotkuja, itkuisia aamyön tunteja tyhjillä kaupungin kaduilla, säröttäviä neonvaloja. Sanalla sanoen – sitä yhtä sanaa, jolla saisi herran vuonna 2013 Lilynkin blogeja lukiessa monta pistettä blogibingossa: rappioromantiikkaa. Luen tuon sanan blogeista niin usein, että alkaa jo naurattaa.

Tätä ajattelin käydessäni beibini kanssa syksyisellä matkalla Pietarissa. Mitä järkeä minun on tännekään ladata näitä kuvia – näette saman kuitenkin joka toisessa muussakin blogissa?

IMG_4862.JPG

IMG_4863.JPG

IMG_4877.JPG

IMG_4883.JPG

IMG_4894.JPG

IMG_4953.JPG

IMG_4955.jpg

IMG_4960.JPG

IMG_4965.JPG

IMG_4969.JPG

Latasin kuitenkin. Tiedättekö miksi? Siksi, että jos jollekin maailmassa, niin omalle kauneudentajulleen on oltava uskollinen. Muuten missään ei olisi senkään vertaa järkeä kuin nyt on.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *