Generation CV

Tänä jumalaisen laiskana sunnuntaipäivänä opin Ylioppilaslehdestä kuuluvani CV-sukupolveen. Tiivistettynä sukupolveni voi määritellä siten, että meille – tai niille, jotka haluavat meidät palkata – ”ei riitä, että kirjoittaa CV:hen harrastukseksi kirjojen lukemisen.” On oltava aktiivinen, haalittava luottamuspestejä, keräiltävä hallituspaikkoja ala-asteelta lähtien. No okei, yläasteelta.

Olen kyllä tiedostanut tämän jo vuosia. Potenut huonoa omaatuntoa. Minähän en viitsinyt edes pukeutua ainejärjestön naamiaisiin. Miten minulle oikein kävisi, tässä elämässä? Ameeballe. Tämmöiselle, joka vain makasi kotona ja luki. Opiskelutovereidenkin kanssa puhuin halvan viinan äärellä taiteesta enkä tiedekunnan rakenteellisista puutteista. Ei tulisi verkostoa, ei tulisi rivejä CV:hen.

Mutta kun tiedättekö, kävi ihan hyvin. Olen kolmikymppinen ja juon sunnuntai-iltapäivänä olutta Kalliossa. Ja ihan olen yhteiskunnan ja vastuullisen aikuisuuden syrjässä kiinni! Töitä on, ja verkostoja. Juuri niitä töitä ja niitä verkostoja, joita minä tarvitsen. 

Jotenkin ellottaa se, miten elämä pitäisi nykyään suunnitella niin saaturin tarkkaan etukäteen. Jos teen nyt näin, voin kolmen vuoden päästä tehdä täten ja se taas johtaa siihen, että kuuden vuoden kuluttua voin tehdä tällä tavoin. No jumalauta nyt. Rajansa kunnianhimoisuudellakin. 

Seinälläni on muuten tämä. Varastin Kiasmasta*.

Elämän pitää olla runoutta eikä viisivuotissuunnitelmia, sanon minä.

*) Olen aika varma, että julisteet oli tarkoitettu otettaviksi. Jos ei ollut, anteeksi Kiasma.