Oj ihana Tammerfors.
Tampere, Tampere, Tampere. Tampere on mainio paikka käydä keväisin ja kesäisin, erinomaisen kaunis ja tunnelmallinen talvisin. Mutta ikinä, ikinä en jätä väliin muutaman päivän reissua Tampereelle syksyisin.
Tampere on minulle pakopaikka, kiiltävänmustan asfaltin ja vaahteranoranssin taivaan värinen hyppy aika-avaruudessa. Olen matkannut Tampereelle pakoon suruja, pelkoja, ahdistuksia, nuoruuden taakse jäämistä ja arjen ankaruutta. Olen lähtenyt ilman suunnitelmia ja jäänyt suunnittelemattomiksi päiviksi.
Ja joka kerta minä tunnen itseni vapaaksi. Hengitän helposti ja syvään. Päihdyn jokaisella Baudelairen tarkoittamalla tavalla.
Olen kävellyt Pispalan ja Telakan välisen matkan niin monta kertaa, sateessa ja tuulella, yksin ja yhdessä, yöllä ja päivällä, että se on minulle lähempänä meditaatiota kuin mikään muu. Olen kuunnellut sillä matkalla kahta samaa levyä niin monta kertaa, että ne kuuluvat yhteen, vievät minut kauas, kauniisti, kipeästi.
Saan Tampereella joka kerta yhden uuden ystävän, ainakin yhden. Saan joka kerta ainakin yhden runon siemenen. Saan joka kerta ainakin yhden ajatuksen siitä, millaista haluan elämäni olevan sen ajatuksen jälkeen.
Ne kaksi levyä, ne joita olen kuunnellut Tampereella joka syksy, niin, näköjään kolmentoista vuoden ajan. Ne ovat Office Buildingin ensimmäinen ja toinen levy. To See Only Shadows muutti kaiken. Satutti, korjasi, merkitsi. Across the Sleeping Seas oli tuttu. Ja satutti, korjasi, merkitsi. Tänä vuonna mietin ensimmäistä kertaa, pystynkö edes kuuntelemaan niitä, vai tuntuisiko se vain liian kipeältä. No, ehei. Kuuntelin. Ja se oli kipeää. Mutta kaunista. Ja niin Tamperetta, niin tarkalleen minun Tamperettani. Rakastan niin että sattuu.
Ja tiedättekö – tarvitsen.
